Heräsin kuuden aikaan aamulla hirvittävään moottoripyörien räminään ja käänsin päätäni, nähdäkseni minne olin joutunut. Omituista, vierelläni pieluksessa ei ollut kirja, jota illalla olin lukenut. Se oli Remarquen suuren kuuluisuuden saavuttanut ”Länsirintamalla ei mitään uutta”, mutta kirjan sijasta näin aivan pienen tyttösen pään ja lähemmin tarkastettuani itse tytönkin, joka oli suloisessa unessa. Ja samassa tilanne olikin kirkastunut. En ollutkaan kotonani. En nukkunutkaan omassa tutussa sängyssäni. Olimme eilen iltapäivällä saapuneet vieraisille siihen paikkaan, missä nyt olin. Pikku tyttönen vieressäni oli oma pieni tyttöni, joka illalla oli nukahtanut Fortuna- pelin ääreen ja jatkoi vielä moottoripyöristä huolimatta autuaallista untaan ja Remarque olikin jäänytkin kotiin. Olimme Mouhijärvellä, Salmin kylän Nuutilan talon siinä osassa, minkä tamperelainen taiteilija Antti Saarela viehettävine rouvineen on valinnut nykyiseksi olin sijakseen.
Jostakin kylältä kuuluu kukkojen riemullisia aamutervehdyksiä, ilma on ilmeisesti ihana, sillä auringon säteet valuvat huoneeseen kultaisina nuolina ja moottoripyörät kiitävät edelleen maantiellä julmettua vauhtia. Jostakin tunkeutuu myös korviini raikasta hyräilyä, joka pehmeästi sulautuu hymyilevään syyskuiseen aamuun. Ei, on synti olla enää pitkänään. Nyt ylös heti! Ja pian minä olenkin kartanolla, keskellä aurinkoista myöhäiskesän aamua ja ennen pitkää ovat siellä muutkin, sekä me vieraat, että toiset….Eipä ole tänäkään kesänä tuhlattu meille aurinkoa ja lämpöä liiaksi. Kyllä ne halusta ottaa edelleen tarjottaessa vastaan.
Kaivo on keskellä pihaa ja sen ääressä juotetaan hevosia. Kuva on maalauksellinen ja kotoinen. Kotoisesti luikertelee myöskin maantie kylän talojen keskitse, laskeutuu vuoroin laaksoon, vuoroin kavuten törmän tai mäen päälle. Mouhijärvi on maastosuhteiltaan yhtämittaista nousua ja laskua, laajoja tasaisia peltoaukeita ei siellä kai yleensä ole olemassa, mutta sitä enemmän jyrkästi kohoavia pellonseinämiä, jotka ovat tosin kauniita katsella, mutta kyntäjälle useinkin varmasti kovia pähkinöitä. Mutta huolimatta siitä, että pellon perkaus ja muokkaus ei siis monastikaan ole leikintekoa noiden moninaisten, toinen toistaan tuimempien ahteiden takia, kantaa koko tienoo rehevää hyvinvoinnin leimaa, todistaen, että mäkisilläkin mailla laihot läikkyvät ja vainiot kukkoistavat, kunhan vain miehet ovat peräsimessä. Seutuhan muuten onkin vanhaa, vankkaa viljelysseutua, niin kuin muukin Satakunta. Aistikkaat, hyvin rakennetut talot sitä myöskin todistavat. Siitä puhuvat vakuuttavaa kieltä sekä noiden talojen julkisivut, että kauniit työn ilosta kertovat puutarhat niiden ympärillä. Eipä taidakaan olla Mouhijärvellä montakaan taloa, jonka vieremällä ei olisi yrttitarhaa silmää hivelevine istutuksineen. Ainakin pikasilmäyksellä saa ohikulkija sellaisen vaikutelman. Ja se tekee säännöllisesti hyvää sydämelle. Se puhuu kulttuurista. Ja siellä, missä kulttuuri kukkii ja versoo, siellä on mieluisa liikkua.
No niin. Näimme äsken, että keskellä pihaa olevalla kaivolla juotettiin hevosia ja ryhdyttyämme keskusteluihin juottomiesten kanssa saamme selityksen aamuisten moottoripyörien pulmalliseen arvoitukseen. Jossakin on tänään tietysti kilpa- ajot, koska ne ajavat noin vimmatusti. Niin, siinä menee taas yksi, että tie helisee…Kaikesta päättäen pelissä ovat mukana naapuripitäjienkin moottorimiehet, sillä voisinpa melkein vannoa, että vähintään tuhannen pyörää on tämän aamun kuluessa kiitänyt tästä sivutse. Ja minkälaisella touhulla, vaikka varmaan minä itse laskettaisin yhtä kirkkaasti, jos taivas olisi suonut minulle sellaisen kulkuvehkeen. Eihän nykyaikana osaisi mitenkään enää kulkea kolisevilla, kastemadon nopeudella etenevillä lossikärryillä! Nykyaika on vauhdin aikakausi. Se tahtoo täysin jäsenin ja hermoin nauttia vauhdin juovuttavasta riemusta, nauttia autoin, moottoripyörin, lentokonein ja meidän esi- isämme pyytäisivät käsi sydämellä päästä uudelleen turvalliseen olotilaansa nurmen alle, jos he yhtäkkiä näkisivät tämän kaiken hirvittävän kiireen…
Salmin kylä on saanut nimensä saman nimisistä ahteista, vai lieneekö kylä lainannut nimen ahteille, sitä seikkaa en tullut paikkakuntalaisten välityksellä lähemmin tutkineeksi. Mutta se ainakin on varmaa, että näiden Salmin joen molemmin puolin kohoavien mäkien ei mitenkään tarvitse hävetä samaa elämäntehtävää täyttävien kumppaniensa rinnalla. Ensikertalainen matkamies silmäsee autossa istuessaan hieman päätään pudistellen näiden mäkien mahtavia viivoja, niin kuin muistan tehneeni Mouhijärven Saikkalankin ahteen kiireelle kerran aikaisemmin odottamatta joutuessani. Mutta lähemmin näihin mäkiin tutustuessaan ei enää tunne enempää laskua kuin nousuakaan tehdessään suurempaa levottomuutta, ne alkavat lopulta vaikuttaa melkeinpä vaatimattomilta. Mouhijärveläiset itse tuskin näkevät niissä mitään tavatonta. Niin, ja nyt juuri sanotaan minulle, että linja- autotkin ovat niitä kulkeneet. Mutta joka tapauksessa ne tarjoavat valtavien ja suurien näköalojen riemun, olletikin tänä seesteisenä aamuna, jolloin koko maailma on täynnä värien yltäkylläistä hehkua, suven viimeistä kimmellystä, sen kauneuden kaihoista hyvästijättöä. Tulen varmasti toisenkin kerran kapuamaan Salmin ahteilta avautuvia maisemia ihailemaan, joki runollisine siltoineen, kylän talot ja puutarhat punaisiin pukeutuneine vaahteroineen, korkea Ryömälän vaara, vielä monin verroin joen molemmin puolin yleviä mäkiä korkeampi.
Päivän ohjelmaan kuuluu myöskin tälle vuorelle kiipeäminen. Se käykin varsin kevyesti, sillä vaaralle on raivattu mutkitteleva, hauska polku, joka johtaa matkamiehen hamaan huipulle asti ikään kuin huomaamatta, salakavalasti luikerrellen. Mahdollisen väsymyksen varalta on kaiken lisäksi vielä penkkejäkin tarjolla. Ryömälän vaara ansaitsee hyvin päästä makailijoiden läheisempään ystävyyteen, sillä se avaa kiireensä tavoittaneelle laajat ja väljät näköalat yli satakuntalaisten ja osittain hämäläistenkin maisemien. Näemme vettä ja rantaa, metsää, vainioita, peltoja ja niittyjä, uutta metsää humisevine harjuineen ja uutta vettä vehmaine ja loivine tai äkkijyrkkine, karuine rantoineen. Luonnon luomaa kauneutta on Satakunnassa äärettömän paljon ja Mouhijärvi saattaa monien kanssapitäjiensä kera olla ylpeä, että myöskin sen alueilla tätä kauneutta on niin runsaasti. Antti Saarelakaan ei ole suotta valinnut tätä seutua olin sijakseen. Hän on siihen jo vankasti kiintynyt, onpa hänellä täällä, Salmin ahteen kaltaalla, joen rantaäyräällä jo huvilapaikkakin valittuna.
Taiteilijamme on muuten äskettäin kotiutunut Ranskasta, pää ja matkalaukku täynnä vaikutelmia ja töitä, joista hyvällä syyllä kannattaa jo nytkin mainita. Tampere ja maakunta saavat tutustua Antti Saarelan ulkomaanmatkan tuloksiin en kevättalvella, jolloin häneltä on Tampereella näyttely. Ja varmastikin tämä tutustuminen on muodostuva mielenkiintoiseksi. Saarela on nuori, reipas, eteenpäin pyrkivä mies, joka epäilemättä ennen pitkää on valloittava itselleen oman aseman muitten nuorten lahjakkaitten maalareittemme joukossa.
Niin, hyvästi tällä kertaa, Mouhijärvi ja Salmin kylä ankarine ahteinesi ja uljaine näköaloinesi, hyvästi Ryömälän vuori ja Nuutilan talo virran kalttaalla! Syyskuinen sunnuntai on kallistunut ehtooseen, maantiellä kuuluu autotorven törähdys, auto ajaa pihaan ja lähdön hetki on lyönyt. Aletaan jälleen kiidätellä pitkin mutkittelevia teitä, laskeudutaan laaksoon ja noustaan taas aallonharjalle, kunnes on katkaistu Mouhijärven ja Hämeenkyrön välinen raja. Mutta maisema tuskin on muuttanut muotoaan. Tie mutkittelee ja kääntyilee edelleenkin, eikä silmä ehdi vielä väsymään yhteen katseltavaan, kun sille jo tarjotaan uutta. Hämeenkyrö kuuluu myöskin luonnonkauneutensa ja vaihtelevien nähtävyyksiensä puolesta satakuntalaisiin rintapitäjiin, niin kuin se muutenkin on niin hyvin asutukseensa, kuin henkiseen ja aineelliseen viljelyksensäkin nähden maakuntansa ensimmäisten joukkoon kuuluvia. Mutta se seikka ei enää kuulu tämän kirjoitukseni puitteisiin, joten istukaamme rauhassa ja nauttikaamme mukavasta menosta pitkin vaihtelevia, hyvässä kunnossa olevia teitä syyskuisen sunnuntain hiljakseen hämärtyessä lämpöä uhkuvaksi illaksi ja yöksi..
Tampereen Sanomat 4.10.1929
U.W.Walakorpi
