Tämä on matkakertomus Mouhijärvelle Laatokalta hevoskyydillä ja junalla. Matka kesti monta päivää.
Mouhijärvellä helmikuun ensipäivinä. Kirje Pekalle ”Kultavuorelta”. Noin kuukausi on saanut kuluneeksi siitä, kun eräänä päivänä istuin ajomiehen rekeen Laatokan pohjoisrannalla, aikeessa jatkoa matkaani tänne Mouhijärvelle. Viimeiset jäähyväiset sanottuani läsnäolijoille, ilmoitti kyytimieheni hevoselleen ruoskan läimäytyksellä, että aika on lähteä.
Niin – lähtö tuli, kun tulikin. Matka, jonka sinä päivänä päätin kulkea ei tosin ollut pitempi kun neljä peninkulmaa (reilut 40 km) nimittäin Jaakkiman kirkolta Kurkijoelle. Enpä kauan tarvinnutkaan kärsiä matkan vaivoja sinä päivänä, syystä, että karjalaisilla on hevoset semmoset, että korjaavat miehen ”pyrystä ja pakkasesta”. Tuota pikaa saavuin Kurkijoen kirkolle ja jos olisi ollut kesä, niin siihen olisin jättänyt koko hevoskyydin ja matkustanut laivassa Laatokkaa myöden Pietariin ja sieltä rautateitse Tampereelle, vaan se tuuma rautateitse tyhjä. Seuraavana aamuna jatkoin siis matkustusta hevoskyydillä Viipuria kohden, joka matkanoin 13 peninkulmaa (140 km). Miten jo mainitsin, on karjalaisilla yleensä hyviä hevosia, joka tekee sen, että matka joutuu rivakasti. Sen tähden en monta päivää viipynytkään, ennen kuin saavuin Viipuriin.
Noin neljä peninkulmaa ennen Viipuria, Antrean pitäjässä on yli kuljettava tuon mainion Vuoksen virran poikki. Pakkanen ei ollut vielä kylmätä siihen jääpeittoa, jonka tähden lautalla piti kulkea. Ylpeänä virtaa Vuoksen vesi sillä kohdalla melkein kaiken talvea, ikään kuin halveksien talven valtaa. Viipurissa en joutanut kauemmin viettämään aikaani. Heti kun juna läksi Tamperetta kohden, niin olin minäkin jo samassa seurassa. Mitään erinomaista tapahtumatta saavuttiin Riihimäelle, jossa oli yö viettäminen.
Sinne saavuttua oli jo pilkkopimeä ja sydämeni alkoi kovemmin sykkiä, sillä minua vähän pelotti pimeän aikaan tulla tuonne, minulle tuntemattomaan paikkaan, syystä, että muutamat ystäväni olivat kertoneet minulle vähän kummallisia kuulumisia Riihimäen elämästä. Mutta ei hätää sentään. Vaunusta tultuani odotussaliin, aloin kysellä yömajaa, jonka eräs nainen minulle lupasikin ilmoittamalla , että ”Riihimäen hotellissa” on huoneita matkustavaisia varten ja täältä tulee mies johtamaan sinne. Hyvä, kyllä täällä ihmistä ihmisenä kohdellaan, ajattelin. Aika kului, eikä opastajaa kuulunut, tulin jo rauhattomaksi ja käännyin erään rautatien palvelijan puoleen kysymällä yömajaa. Hän lupasi minun paikalla viedä ja sen hän tekikin, saattamalla minun lähellä olevaan kestikievariin, jossa sain jotenkin siistin huoneen asunnokseni. Yön levättyä oli aamupäivällä taas lähdettävä. Sen tähden otin matkalaukun selkääni ja lähdin astumaan asemahuoneelle. Sinne tultuani kohtasin heti saman naisen, joka illalla lupasi minulle huoneen ”Riihimäen hotellista”, jonne en kuitenkaan edellä mainitusta syystä mennyt. Hän vaati minulta ”kortteri hyyriä”. Tietysti en kohta hänelle rahaa käteen työntänyt, syystä kun en hänen tarjoomansa huonetta nähnyt edes päältäpäinkään, vaan eipä siinä pitkät puheet tullut. Eräs jotenkin mittava herrasmies astui eteeni ja ilmoitti, ”jos ette paikalla maksa, ette pääse eteenpäin”. Ei siis muuta, kuin rahat pois. Hyväntahtoinen tuo herra kuitenkin oli, päästi kun päästikin minun rauhassa jatkamaan matkaani, kun olin lahjoittanut hänelle tuon määräämänsä summan, ei edes puolella sanalla estänyt.
Siitä pulasta päästyäni tulin onnellisesti Tampereelle, jossa muutamain vanhain tuttavain kanssa vietin iltaa keskustelemalla Itäsuomen oloista. Seuraavana aamuna istuin ajomiehen rekeen, vaan nyt ei enää ollutkaan karjalainen hevonen kulettamassa, jonka tähden saavuin neljä peninkulmaa kulettuani, vasta illalla Mouhijärven kirkolle. Tämän paikkakunnan kuulumisia en vielä voi sinulle kertoa. Sen kuitenki jo aluksi mainitsen, että rakennusten puolesta täällä näkyy olevan paljon komeampaa kuin Itäsuomessa. Näistä enemmän toisella kertaa.
Mänty
Koi 18.2.1881
