Tämä artikkeli on jatkoa Mouhijärven Joulu 2018 Salmi–Ryömälä -taistelun ja Mouhijärven Joulu 2019 Häijään taistelu 31.3–2.4.1918 kuvaukselle.
Mouhijärven alueen taistelut alkoivat 31.3.1918. Sitä ennen taistelut Suodenniemellä ja Hämeenkyrössä olivat loppuneet. Tampereen alueen taistelut olivat kovimmillaan. Mannerheimilla oli pelkona, että punaiset pyrkivät vielä täältä lännestä murtamaan Tampereen saartorengasta. Mouhijärvi ja täältä etelään olevat alueet olivat punaisten hallussa.
Valkoisten joukkojen komentaja oli Satakunnan ryhmän johtaja ruotsalainen eversti Ernst Linder ja punaisten joukkojen johtajana toimi virolainen matruusi Jan Tuckman. Valkoisten hyökkäys lähti 31.3.1918 Siurosta kohti Salmia. Salmin ja Ryömälän alueen raskaat taistelut kestivät kolme päivää. Häijään taistelu 31.3–2.4 oli jatkoa Salmin suunnasta tulevalle valkoisten päähyökkäykselle. Valkoiset tukivat tätä hyökkäystä Hämeenkyrön suunnasta tulevilla joukoilla.
Tässä artikkelissa kuvaillaan Häijään taistelun jälkeen tapahtunutta Lampisten taistelua Teeren talon ympäristössä, sekä aikalaisten kertomuksia sodan keskellä. Mouhijärvi vapautui 17.4.1918 lopullisesti punaisten hallinnasta. Tämän artikkelin tiedot, sotilaiden ja siviilien kertomukset ovat pääosin Kansallisarkiston ja sen alaisten eri arkistolaitosten materiaaleista kerättyjä Mouhijärven alueeseen liittyviä tietoja.
Uotsolan valtaus sanomalehdissä
”Häijäästä kohti Uotsolaa menivät porilaiset ja oululaiset joukot. Porin rykmentin komppanianpäällikkö lehtori Rydmannin pojat syöksyivät yli peltojen, jolloin vihollinen lyhyen kahakan jälkeen pyrähti pakoon Mouhijärven kirkkoa kohden. Ensimmäisen komppanian ollessa oikealla siivellä edistyi takaa- ajo hyvällä vauhdilla. Lähellä Mouhijärven kirkkoa olivat punaiset asettuneet pelloilla olevien lantakasojen suojaan, mistä silmittömästi ampuivat hyökkääjiä. Valkoisten into ei talttunut, vaan punaisten täytyi taas paeta mutta monta heistä jäi. Piukan työpäivänsä jälkeen pääsi komppania kaipaamaansa lepoon Mouhijärven pappilassa”.
”Ei olis liikaa mitali jokaiselle Oulun Pojalle", arveli kristiinalaisten komentaja, jääkäriluutnantti Hyppölä, kun Uotsolan kylään tuloa muisteltiin. Hyvin kuvaavaa oli Oulun poikain reippaus. Se oli valkoisen lipun vienti kirkontorniin. Eteenpäin mentiin, kiire oli. Yhtäkkiä hoksaa pari poikaa, että valkoinen lippu kirkontorniin, kiireesti, kirkolle, ylös torniin ja lippu tankoon! Mutta lippua ei olekaan, se kiireessä unohtui. Eipä tässä keinot puutu, arvelivat pojat, valkoinen paita vaan pois päältä, se tankoon ja niin valkoinen lippu liehui Mouhijärven kirkontornissa”.
Eversti Linderin muistelmat
Häijään valtauksen jälkeen suunnattiin Porin komppania, Oulun komppania Ekman ja kaksi palkattua Oulun komppaniaa kohti Uotsolaa ja kaksi Kristiinan komppaniaa Häijäästä lounaaseen katkaisemaan tie Karkkuun. Samanaikaisesti kapteeni Rehnbäck oli 300 miehen kanssa Nohkuan suunnasta menossa kohti Karkkua. Uotsola miehitettiin 2.4 illalla. Punaiset hallitsivat Mouhijärven länsiosia 17.4 asti.
Linderin herätessä 3.4. aamuna kuului Mouhijärveltä edelleen kovaa tulitusta. Saadakseen selvyyden miksi taistelu Häijään alueella edelleen jatkui, hän saapui paikalle tarkastamaan tilanteen ja totesi Lampisten puolelta ammuttavan leveällä rintamalla Häijää–Uotsola suuntaan. Punaiset olivat ryhmittyneet uudestaan Lampisten alueelle yön aikana ja saaneet vahvistusta lännestä päin tulevilta joukoilta. Näin edellisenä päivänä valkoisten saavuttama etu alueella oli sekavassa tilanteessa menetetty Karkun suuntaan, jonka vuoksi syntyi Lampisten taistelu 2–4.4.
Lampisten taistelu
Kristiinan krenatöörien kaksi komppaniaa kohtasivat 2.4. punaisten asemat Lampisten kylässä. Taistelu alkoi Lampisten kylän torppien ja Teeren talon ympäristössä, joka oli kallioiden ja peltojen rytmittämä. Punaisten kolme konekivääriä pitivät krenatöörit välillä jopa tunteja vesiojan pohjalla. Taistelu ei kyseinä päivänä edennyt ja rauhoittui yön ajaksi.
Huhtikuun 3. päivän aamuna taistelu jatkui Teeren talon ympäristössä. Kristiinan pataljoonan ensimmäinen komppania ja Porin rykmentin ensimmäinen komppania saivat hyökkäyskäskyn, jossa heidät määrättiin hyökkäämään Uotsolan suunnasta Karkkuun johtavaa tietä pitkin punaisten selustaan. Toisella puolella olivat vastassa Kristiinan 2. ja 3. komppaniaa. Taistelu Lampisillla oli raju, tappioita tuli paljon molemmille osapuolille. Kristiinan toisen komppanian päällikkö jääkäri Porre kaatui Salmissa, uusi päällikkö insinööri Engström kaatui Lampisilla heti aamulla, seuraava päällikkö insinööri Gammel kaatui Karkussa.
Taistelujen keskeinen alue sijoittui Teeren talon ympäristöön. Talon pohjoispuolella olevalla Puntomäellä oli valkoisten asemia ja eteläpuolella olevalla mäellä punaisten asemia. Teeren talo oli välillä tulituksen keskiössä, talossa ei ollut yhtään ehjää ikkunaa taistelujen jälkeen. Talonväki oli taisteluilta suojassa pirtin alla kellarissa. Talon Isäntä Oskari Teeri oli palvellut Venäjän armeijan lääkintäjoukoissa ja yritti parhaansa mukaan hoitaa haavoittuneita salin pitkällä ruokapöydällä. Yksi vakavasti haavoittuneista oli 17-vuotias merikarvialainen joukkuepäällikkö Eero Huhtinen, joka haavoittui käsikranaattia heittäessään. Hänet kuljetettiin ensiavun jälkeen Hämeenkyrön kenttäsairaalaan, jossa hän kuoli haavoihinsa.
Arvo Heikkilä Siikaisista muistelee Lampisten taitelua: ”Lähdettiin eteenpäin ryhmärivistössä. Kun päästiin lähelle Teeren taloa, avasivat punaiset yhtäkkiä kovan tulen väijytyspaikastaan, joten valkoisten joukko menetti paljon miehiä haavoittuneina. Levittäydyttiin ketjuun ja hyökättiin taloon, josta punaiset perääntyivät talon toisella puolella olevan aukean taa. Valkoiset jäivät ketjuun Teeren pihaan, jonne punaiset suuntasivat tulta koko päivän ja erikoisesti iltapäivällä. Komppania oli ketjussa puoliyöhön saakka, jolloin se pääsi levolle. Seuraavana aamuna lähdettiin hyökkäämään. Tätä ennen oli Arvon ryhmänjohtaja kaatunut tuodessaan patruunoita ketjuun. Punaiset pakenivat seuraavan aukean taa. Sieltäkin heidät ajettiin pois. Pakokauhun valtaamina punaiset menivät kovaa vauhtia Karkkuun päin”.
Porin komppania kuvailee historiassaan Uotsolan valtauksen jälkeen hyökkäystä Lampisille. ”Mutta seuraamana päivänä piti taas jatkaa taistelua. Saamansa määräyksen mukaan tuli komppanian pappilasta siirtyä Lampisten kylässä olevaan Teeren taloon, jonka eteläpuolella olevan kukkulan vihollinen oli lujasti varustanut. Komppanian ollessa oikealla sivustalla alettiin hyökkäys. Syntyneessä ankarassa laukaustenvaihdossa menetti komppania heti 4 haavoitettua. Koko päivän ja yön piiritti komppania mainittua kukkulaa. Seuraamana aamuna klo 5 aikaan saapui käsky walluittaa vihollisen varustukset. Rohkeutta kysyttiin miehiltä hyökätessä 300 metriä leveän avonaisen niityn yli, mutta pelottomasti se tehtiin. Kolme tässä kaatui ja joku haavoittui, ennen kuin vihollisen varustukset saavutettiin. Hyökkääjien ollessa vain muutaman kymmenen metrin päässä jätti vihollinen asemansa. Hyvää menoa jatkoi komppania kristiinalaisten joukkojen kanssa, vapauttaen Lampisten kylän punaisten vallasta”.
Kolmannen päivän aamuna ratkesi Lampisten taistelu. Porilaiset ja Kristiinan ensimmäinen komppania hyökkäsivät huhtikuun neljäntenä päivänä Teeren talon eteläpuolella olevien kallioiden suojassa olevia punaisia vastaan. Pataljoonan konekiväärikomppania oli myös aloittanut hyökkäyksen aamulla. Heillä oli viisi konekivääriä asemissa, niitä siirrettiin eteenpäin hyökkäyksen edetessä kohti Ahvenusjärveä, jonka yli punaiset todennäköisesti menivät kohti Karkkua taistelun ratkettua Lampisilla. Lampisilla oli kummallakin osapuolella lukuisa määrä konekiväärejä tulivoimaa kasvattamassa. Kaatuneita ja haavoittuneita tuli kummallekin osapuolelle paljon. Lampisten taistelussa Porin rykmentin mouhijärveläinen Otto Kannari kaatui taistelussa ja Lauri Kyönä haavoittui. Muut kaatuneet ja haavoittuneet olivat eri puolilta Suomea.
Mouhijärvi 1918 – aikalaisten kuvauksia
Seuraavassa esitän muutamia Kansallisarkistosta kokoamiani aikalaisten kuvauksia, jotka liittyvät Mouhijärven 1918 taisteluihin.
Koulunuorison muistiinpanoja vuodelta 1918, Kyllikki Huitu 16- vuotias
”Kauan oli tuntunut painostusta ilmassa ja tammikuussa vihdoin kärjistyi tilanne niin, että koulu oli sulettava 30 p:nä. Setäni oli minua hakemassa hevosella. Matka onnistui hyvin. Emme Tampereelta lähdettyämme nähneet aseellisia joukkoja ennen kuin Haavistossa rataa vartioimassa ja sielläkin oli vain kymmenkunta. Siurossa olisi tarkastettu kuorma, mutta kun oli hyvä hevonen, niin ajoimme ohi välittämättä heidän vaatimuksistaan. Kello 5 illalla olimme kiivaan ajon jälkeen kotonani Mouhijärvellä. Ilo oli suuri molemmin puolin, sillä aavistimme pahaa, joskaan ei niin kauheaa, kun myöhemmin tapahtui.
Aika kului. Punaisia ja ryssiä vedätettiin Laviaan ja Suodenniemelle päivisin, tykkejä ja kuularuiskuja, samaten heiniä, ruokatarpeita ja vaatteita yhtä päätä. Yöllä tuotiin haavoittuneita takaisin, tai otettiin kiinni karkureita. Monta yötä valvoin kuormia laskiessani puhumattakaan puhelimessa kuuntelemista. Lakkaamatta oli yksi siinä virassa ja minä usein välitin tietoja toisille porvareille; joskin punaiset usein valehtelivat, niin taistelun aikana tavallisesti kuuli asian oikean laidan. Ei juuri mikään työ haluttanut, paitsi sukan kutominen, sillä kerranhan ne tulivat valkoisten sotapoikien jalkoja lämmittämään.
Tykkien jylinä läheni. Putajassa, Suodenniemellä ja Hämeenkyrössä taisteltiin. Pian kuuli jo kuularuiskun rätinä ja kiväärin paukkeen. Mouhijärvelle siirtyi punaryssien rintama. Naapurissa oli muonitusmestari monine apulaisineen sekä toinen rakennus kasarmina, mutta leipojat sekä ruuan laittajat olivat sedän talossa, jossa minäkin äitini kanssa olimme olleet koko kapinan ajan. Voi sitä joukkoa, kun liikkui, oli miehiä Helsingistä, Viipurista, Lahdesta, Turusta, Raumalta, Tampereelta sekä ties mistä, oli naissotureja puoleksi miesten vaatteissa, kaikenkaltaisia laupeudensisaria ynnä ruuanlaittajia.
Kuuluipa silloin tällöin Tampereeltakin päin tykkien jylinä. Pääsiäisenä 1.4.1918 saapui sinne kaksi valkoista vakoojaa, niin ainakin minä uskoin ja olen vielä yhtä varma, siitä lähtien kuluikin aika paljon paremmin, vaikka oli vaarallisempaa. Nykyisen asuntoni pihaan aivan akkunan alle tuotiin kanuuna sekä kotini otettiin kasarmiksi. Ullakolle saimme viedä parhaat huonekalut ja sänkyvaatteet. Latoon vietiin kuularuisku tai ainakin luvattiin. Kotini jätin siinä varmassa uskossa, etten sitä enään milloinkaan näe. Sedältäkin otettiin viimeinen huone, joten sukulaisten täytyi jakautua kahteen osaan ja lähteä etsimään asuntoa. Vanhimmat ja nuorimmat menivät hiukan etäämmälle sekä veivät mukanaan talon ainoan hevosen, sillä toiset olivat punaisilla. Toiset jäivät, minäkin niiden joukossa, lähemmäksi kotia ja voimme nähdä miten eräänkin talon karja kokonaisuudessaan tuotiin pataan pantavaksi, olipa eräällä miehellä sianporsaskin taskussa.
Yöt päivät ammuttiin lakkaamatta. Vihdoin valkeni huhtikuun 2 p. Aamulla oli hiljaista, joten saattoi odottaa jotakin erikoista tapahtuvaksi. Punaiset liikehtivät tavallista vilkkaammin. Pian räjähtelivät ensimäiset shrapnellit ja taistelu alkoi. Huhuja oli entistä kauheampia liikkeellä, mutta pian ne hävisivät. Kello 12 alkoivat punaiset siirtää kuormastoaan turvallisempaan paikkaan, mutta samassa tuleekin joukkoon pyssyniekat. Joku haavoittui, se viskattiin taikinakaukaloon, joka oli sedän talosta otettu ja jatkettiin matkaa. Vihdoin menivät kuularuiskut ja meidän tykkimme ohi. Hetken hiljaisuuden katkaisee entistä kiivaampi rätinä. Pian ehtii paikalle ensimäinen kuorma valkosia - Oulun urheita poikia! Kahvia ja ruokaa heti keiteltiin noille uusille ”sukulaisille”, joilla ei suinkaan ollutkaan vähäinen nälkä, sillä koko päivän he olivat olleet ketjussa. Kiirettä oli, mutta silti täytyi aina mennä katselemaan kirkontornia, jossa valkoinen lippu, vaikka vain miehen paita, liehui. Vähitellen siirtyivät oululaiset joen toiselle puolen turvallisempaan paikkaan. Myöhään ehdin levolle vietettyäni elämäni ihanimman ja sisältörikkaimman päivän.
Jo seuraavana päivänä täytyi meidän kuitenkin muuttaa pois ja olla noin 3 viikkoa sillä matkalla. Punaiset tekivät partioretkiä aina Tyrväästä ja Heinoosta asti, vieden mukanaan viimeisenkin hevosen sekä kaikki miesten vaatteet. Kerrankin menimme tuota kuuluisaa Orjatsalon joukkoa pakoon 6 km päähän Hyynilän kankaalle.
Suojeluskunnassa olin myöskin ruokaa laittamassa, mutta muutaman päivän perästä täytyi luopua, niin vastahakoista kuin se olikin, siitä toimesta, sillä valvotut yöt ja alituinen jännitys olivat heikentäneet voimani. En kuitenkaan toimettomaksi heittäytynyt, vaan koetin parhaani mukaan valmistella sukkia ja ässiä.”
29.9.1918, Kyllikki Huitu, 16 v.
Muistelmia kapinan ajalta v. 1918, Tuulikki Nuoti 14- vuotias
”Keskiviikkona 30. päivänä tammikuuta suljettiin koulu Tampereella. Sieltä palattuani pääsin erään isännän reessä kotiini Mouhijärvelle, jossa olin koko kapinan ajan. Matkalla emme nähneet aseellisia miehiä ennen kuin Siurossa. Siellä tuli vastaamme noin kymmenkunta miestä pistimet pystyssä. Mutta he antoivat meidän mennä rauhassa.
Joka päivä näin punasten marssivan, harjoittelevan ampumaan ja piirittämään. Ampumaharjoituksia he pitivät järvellä. Sen toisella puolen oli maalitaulu ja siihen miehet koettivat ampua järven toiselta puolen. Paljon pitäjän punasia naisia liittyi punaseen ristiin.
Mouhijärvi oli punasten kauttakulkupaikkana kaksi kuukautta. Joka päivä meni joukkoja Suodeniemelle ja toisia palasi lomalle. Matkalla he ottivat mitä mieleen tuli: hevosia, ajokaluja, ruokaa, vaatetavaraa ja muuta sellaista. Päätimme lähteä Huidulle, joka oli kauempana valtatiestä, mutta erään oikotien varrella, jota punaset käyttivät. Sitä emme pelossamme huomanneet. Naapurin lapset, veljeni ja minä saatettiin hevosella. Matkalla tuli vastaamme punasia. He kysyivät, että mitäs väkeä te olette. Kyytimiehemme vastasi, että emme me mitään vaarallisia ole. Miehet luulivat meitä punaisiksi, kun olimme niin huolettoman näköisiä. Niin saimme jatkaa matkaamme. Toiset eivät päässeet tulemaan ennenkun pimeässä, jolloin vahdit eivät huomanneet heitä, kun he tulivat jäätä myöden. Viimein meitä oli siellä jo kolmatta kymmentä henkeä. Seuraavana päivänä olimme kaikki kovin väsyneitä, sillä yöllä ei kukaan uskaltanut nukkua. Iltapäivällä tuli esikunnasta ilmoitus, että jos ei kaikki lähde kotiinsa, niin pamautetaan koko talo ilmaan. Taasen lähdimme kotiin päin.
Meiltä pakkoluovutettiin liikkeestä joka päivä kaikellaista niin, että valkoisten tullessa siellä ei ollut juuri mitään. Myöskin he veivät kirjoituskoneen, sänkyvaatteita, hevosen ja muuta sellaista. Eloon kuitenkin kaikki jäimme.
Punasten aikana ei tullut työstä mitään. Puhelimessa oli aina joku kuuntelemassa. Kaksi viikkoa ennen valkoisten tuloa katkastiin meidän puhelinlanka. Kun se työ loppui, sain toisen, joka oli vielä pahempi. Nyt nimittäin kätkin arvokkaimpia esineitä. Viimein tuli pääni niin sekaseksi, että en muistanut minne minkin olin kätkenyt. Vasta syksyllä löysin yhden kangaspakan, jonka olin pannut vinttiin erään kopan alle. Valkosten puolella olevien valokuvat myöskin panin kätköön, ja enoni kuvia en ole vieläkään löytänyt.
Huhtikuun toisena päivänä oli kovaa paukkinaa. Edellisenä yönä oli murhattu yksi isäntä ja olimme hyvin toivottomia. Kello yksi tuli meille miehiä kotitarkastusta pitämään. He sanoivat, että meillä säilytettiin viljaa valkoisia varten. Kaikki paikat he hakivat, mutta mitään eivät löytäneet. Juuri kotitarkastusta pidettäessä, seisoin puodin ovella ja kuuntelin, että mistä niin kovaa elämää kuului. Samassa tuli punasia koko maantien leveys. He ajoivat hurjasti hevosilla, ja kuormissa oli lapsia, naisia, miehiä, aseita ja papereja, jotain kolmatta sataa kuormaa heitä oli. Ihmettelin heidän kiirettään, enkä ymmärtänyt, että he pakenivat. Isä tuli huutamaan, että panisin ovet kiinni ja menisin kellariin. Siellä olimme kaksi tuntia. Kun tulimme ulos, oli kaunis päivä, ja kaikki oli hyvin hiljaista. Minä menin vintin akkunasta katsomaan, että mitä oli tapahtunut, mutta en nähnyt yhtään mitään. katselimme salin akkunasta, ja näin kaukaa kaksi valkoista. Syöksyin ovesta ulos ja huusin: ”Valkosia, valkosia!” Kohta oli kaikki huoneet täynnä valkosia, ja me laitoimme ruokaa ja kahvia. Kaikki oli niinkun ihanaa unta vain. Kyllä oli ihanaa nähdä heidän harjoittelevan. Ilokseen heitä katseli ja kuunteli. Valkoisten tulo oli ihanin hetki elämässäni”.
28.9.1918, Tuulikki Nuotio, 14 v.
Punakaartin komppanianpäällikkö Emil Suominen muistelee käyntiänsä Mouhijärven Selkeellä
”Seurasi pari rauhallisempaa päivää, mutta sitte tuli määräys perääntyä Suodenniemeltä Mouhijärvelle. Sivustoille olivat linjat pettäneet ja täytyi suorittaa linjojen oikaisu. Pidimme tätä huonona merkkinä ja sitä se olikin. Saimme määräyksen majoittua Selkeen kartanoon. Nyt meillä oli ensikerran kunnon majapaikka, kun saimme kaikki sopimaan samaan paikkaan levolle ja ihmisasuntoon.
Seuraava viikko oli meille melkein lepoa. Voimme järjestää säännölliset lepovuorot, kaikki pääsivät saunaan, pitkästä aikaa, ruokaa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä. Valkoisten painostus oli melkein olematonta. Mutta seuraavalla viikolla, eräänä iltapäivänä, huomasimme olevamme motissa. Tykkimiehet olivat huomanneet vaaran aikasemmin. He yrittivät pelastaa tykin, mutta huomasivat tien jo miehitetyksi. He tiesivät erään metsätien, joka meni Heinoon pysäkille ja saivat sitä kautta tykin, miesvoimin kuljetettua pois. Minä annoin määräyksen, panna tavarat kuormastoon ja kaikki lähtökuntoon. Itse irrotin puhelin ruuvit seinästä. Soitin esikuntaan ja sieltä vastasi valkokaarttilainen: ’Ei täällä enää punikeita ole, ne on jo ajat sitte menneet’. Sanoin: ’Täällä Selkeen kartanossa on vielä, tulkaa tänne kahville, niin saatte lämpimän vastaanoton’. Otin puhelin langat irti seinästä ja menin ulos. Kuormasto oli valmiina ja pari ratsutiedustelijaa ilmoitti, että metsätie on tukossa. Ensimmäisen kallion takaa alkoi konekivääri papattaa. Oletin, että valkoiset ovat siirtäneet voimansa meidän yhteyksiemme katkaisemiseen ja selusta on jätetty heikoksi. Annoin määräyksen lähteä sitä tietä, joka johti valkoisten alueelle.
Järjestin joukon niin, että etuosassa oli kaksi kuularuiskua ja naiset (Maarian naiskomppania oli Suodenniemen taisteluissa mukana Suomisen johdolla), keskellä yksi kuularuisku ja toinen komppania, viimeiseksi kaksi kuularuiskua ja ensimmäinen komppania. Nämä kaksi kuularuiskuryhmää olivat vieraita. He olivat olleet jossain torpassa kahvilla, eivätkä päässeet enää osastonsa kanssa yhteyteen. He kieltäytyivät tottelemasta minua, sanoivat menevänsä minne haluavat. Sanoin: ’Että teitä emme me tarvitse, mutta nuo aseet me kyllä otamme haltuumme’. Samalla kuului aivan läheltä komentava ääni: ’Te tottelette Suomisen määräyksiä, ette mene mihinkään’. Tämä komento tuli pohjoisen rintaman ylipäälliköltä Tuckmannilta. Olimme kaikki hämmästyneitä. Kysyin ensimmäiseksi: ’Kuinka sinä olet täällä’. Hän selosti lyhyesti, että kun esikunta lähti, hän tiesi meidän komppanioitten olevan täällä Selkeellä, siksi hän lähti tänne voidakseen auttaa meitä täältä pois. Tukcman hyväksyi täydellisesti minun suunnitelmani. Nyt tunsin, että saan luovuttaa koko vastuun pois harteiltani. Siinä minä kyllä petyin, Tukcman oli edellisenä päivänä meidän luonamme ja sanoi minulle, että hän menee pimeän tullen tiedusteluretkelle, ottamaan selvää valkoisten voimasuhteista tällä rintama osalla. Tarjosin hänelle kaveria, muitten muassa itseänikin. Hän sanoi parhaat tulokset saavansa yksin. Luulin kuitenkin hänen jo olevan Porissa, mutta hän oli täällä neuvotellut tilanteesta esikunnassa, niin kauan että esikunnalle tuli kiire. Ajoimme tietä pitkin niin pitkälle, että jouduimme sivuttamaan yhden pienen kylän. Kun asukkaat näkivät punaisia nauhoja hihassa ja lakissa, ne tulivat itkien juttelemaan. Miksi ette tulleet eilen. Valkoiset veivät eilen kaikki miehet kaartiin. Eräästä pienestä metsätöllistä otimme oppaan, joka ohjasi meidän Kirkkojärven kautta Tyrväälle. Matkalla näimme muutaman kiväärimiehen, jossain rakennuksen nurkalla, mutta ne ei ampuneet laukaustakaan, vaan hävisivät nopeasti näkyvistä.”
Emil Suominen: Elämän piikkitynnyrissä, 22.11.1971. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto.
Mouhijärveläisen maanviljelijä Taavetti Alavilon muistelmia, tiedustelujoukon jäsen
Taavetti Alavilo lähti helmikuun alussa 1918 pakoon punaisten valtaa Kankaanpäähän valkoisten joukkojen kokoontumis- ja harjoituspaikalle. Hän osallistui taisteluihin Satakunnan alueella valkoisten joukoissa. Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että hänet oli määrätty vakinaisesti palvelemaan tiedusteluosastoon. Hän kertoi tehneensä useita tiedusteluretkiä eri puolille rintamaa. Seuraavassa hän kertoo retkistään kotikyläänsä Mouhijärven Vesuntiin.
”Retki Suodenniemeltä Vesuntiin oli aivan oma-alotteinen, päällystön siitä tietämättä mitään ennekuin jälestäpäin. Olimme majailleet Suodenniemellä jo noin kolme, neljä päivää, jona aikana valkoisia pakolaisia punaisten alueelta oli tullut sinne, muun muassa kotikylästä, ja he kertoivat punaisten elämöimisestä. Päätin hiljalleen käydä heti vapaa-ajan sattuessa kotona. Pakolaisilta olin kuullut, ettei kotona ollut muita kuin vaimoni ja pieni poikani sekä vanha äitini ja naispalvelija. Tämä tieto oli minulle hyvään tarpeeseen, sillä heti älysin, että minun oli päästävä aivan kotiin asti tai saada heidän luotettavaksi tuntemansa henkilö viemään tiedoitukseni. Päätin lähteä matkalle yksin. Matka kotiini majapaikastamme oli linnuntietä noin kuusi kilometriä. Jonkun matkaa kuljettuani ampumavalmis pistooli kädessäni olin tullut Kukonniemen kulmalle, jossa oli muutamia pienehköjä taloja, joiden asukkaiden mielipiteistä en ollut selvillä. Oli myös se mahdollisuus, että siellä majaili punaisia joukkoja. Päätin metsää myöten kulkien kiertää kulmakunnan. Tehtyäni kierroksen saavuin jälleen Vesunnista Suodenniemelle johtavalle tielle ja jatkoin matkaa tien sivua myöten eteenpäin. Erään korkeahkon ahteen päältä kuulin suoraan maantien suunnalta edestäpäin hevosen hoputusta ja ajopelin kolinaa. Piilottauduin kiviseen maastoon sekä laitoin kaikki ampumavehkeeni nopeasti käytettävään kuntoon, myös irroitin yhden käsigranaatin vyöstä; aukaisin vetonuoraa peittävän kannen ja niin varustettuna aloin odottaa mitä tuleman piti. Ainakin puoli tuntia odotin, mutta mitään ei tullut ja kylmänkin hätyyttämänä aloin jälleen hiipiä tien poskessa eteenpäin aina odottaen yllätystä. Sellaista ei sattunut, vaan kaikessa rauhassa pääsin Mouhijärven erään lahdelman rantaan, josta jo koti näkyi. Välillä oli kuitenkin Kari-niminen pieni kylä, jossa arvelin punaisilla olevan etuvartion tai ehkäpä isompikin joukko. Lähestyin varovasti kylän ulointa mökkiä, jossa tiesin asuvan mökin leskiemännän tyttärensä kanssa, jonka tyttären tunsin luotettavaksi henkilöksi ja mieleeni juolahti hänen välityksellään lähettää tietoja kotiin.
Noin sadan metrin päässä edellä mainitusta mökistä oli toinen mökki, jonka isäntä ja poika olivat aktiivi punaisia ja aseistettuja. Torpasta kuului alituista liikettä ja ovien mäiskinää, vaikka olikin aivan sydänyö. Liikehtiminen antoi ymmärtää, että punaisia saattoi ilmestyä mistä pensaasta hyvään. Päätin odottaa ja siirryin metsäiselle mäelle seurailemaan ympäristön elämää.
Vesunnissa olikin kaikenmoista hälyä ja liikettä, arvatenkin johtui tämä Mouhijärven Häijäässä ja Salmissa parhaillaan käynnissä olevista taisteluista. Hetken odotettuani hiljeni ympäristö ja minä hiivin torpan akkunan taa ja koputin. Liikettä alkoi kuulua sisäpuolelta. Kun kysyin heiltä, onko punaista vahtia lähellä, tunsivat he minut äänestä ja päästivät sisälle. Silloin sain kuulla, että Karin kylässä ei ole punaisia lainkaan, mutta Vesuntia vartioidaan hyvin tarkasti ja kaikki vartiomiehet ovat paikkakuntalaisia, jotka siis hyvin tuntisivat minut, sekä myöskin, että he, nim. torpan väki on tähän asti saanut esteettömästi liikkua missä vaan. Nopeasti, pärevalkean valossa, kirjoitin muutaman rivin, sekä pyysin torpan tytärtä heti seuraavana aamuna viemään tämän vaimolleni ja tuomaan vastauksen mukanaan, jonka sitten seuraavana yönä tulisin häneltä perimään. Sen jälkeen palasin enemmittä seikkailuitta majapaikkaani.
Seuraavana päivänä kerroin tovereilleni tiedusteluosastossa, että ensi yönä käväisen kotona. Viime yönä kun jo tienkin ’aurasin’. Lyötiinpä oikeen vetoakin, ja minä lupasin merkiksi siitä, että todella olin kotona käynyt, tuoda mukanani sieltä gramofonin levyineen, jota seikkaa ei kukaan ottanut uskoakseen. Suuri olikin poikien hämmästys, kun seuraavana yönä tuossa kahden ajoissa heräsivät hivelevän valssin säveliin ja silmäinsä oikeen auki saatuaan heidän täytyi tunnustaa, että kyllä pöydällä todella oli gramofooni. Katsoin kuitenkin asiakseni tunnustaa heille, etten ollut sitä itse käynyt kotoa hakemassa, vaan että olin kirjeessä pyytänyt vaimoani, merkiksi siitä, että hän täydellisesti luottaa kirjeen kulettajaan, lähettämään tämän mukana gramofooni, jonka sitten itse kuljetan majapaikkaani. Gramofooni oli pantu samaan koppaan, joka sitten oli täytetty heinillä ja kelkassa lykättynä oli tämä heinäkoppa onnellisesti tullut määräpaikkaan monen punaisen vahdin ohi, jotka luulivat matkaa vain tavalliseksi heinänhakumatkaksi. Paljon hyviä tietoja sain gramofoonia seuranneessa kirjeessä”.
”Olimme kolmen miehen vahvuisena joukkona aamulla melko varhain lähteneet lamuskavehkeissä ajamaan Suodenniemen kirkonkylästä Mouhijärven puolella olevaa kotikylääni Vesuntia kohti, jossa silloin majaili noin tuhatkunta punaista. Heidän tarkoituksensa oli hyökätä Mouhijärven kirkonkylään ja vallata se. Tällainen yritys tehtiinkin, mutta päättyi se punaisten tappioon ja perääntymiseen takaisin Vesuntiin. Näiden joukkojen toimia ja aikeita me yritimme saada selville. Se ei ollutkaan meille niin vaikeata, sillä saimme välillisesti puhella heidän kanssaan joka päivä. Oli nimittäin niin, että eräs luotettava naishenkilö kävi meillä kotona ruokkimassa talon karjaa, sillä kaikki väki talosta oli paennut erääseen torppaan, josta kävin heidät hakemassa Suodenniemelle turvaan. Matka oli tehtävä aivan punaisten nenän editse, joukolla, jonka muodosti naiset sekä heidän mukanaan olevat lapset, jotka olivat kaikki alle viisivuotisia, toiset, m.m. oma poikani, vain neljä viisi kuukautta vanha. Matkan vaikeutta lisäsi vielä säkkipimeä yö, sekä ankara vesisade. Kylän valkoinen miesväki oli jo edeltäpäin tavalla tai toisella siirtynyt Suodenniemen puolelle. Naiset olivat kokoontuneet edellä mainitsemaani torppaan, josta heidät löysin. – Olimme matkalla kotikyläni laitaan, jossa meidän sopimuksen mukaan piti jälleen tavata tuo meillä karjaa ruokkimassa käyvä nainen, jonka me olimme neuvoneet kierrellen ja kaarrellen urkkimaan punaisilta heidän asioistansa sekä sitten tuomaan vastaukset meille, joka peli olikin hyvin käynyt laatuun tähän asti. Ajelimme siis hiljalleen Kourajärven jäätä tarkoituksella nousta Kuuslahti nimisessä lahdenperukassa maihin ja siitä talvisin kuljettavaa oikotietä myöten matkamme määrään. Hevosta ajava mies meistä istui lamuskan nokalla, toinen istui keskikohdalla katsellen eteenpäin ja minä aivan perässä katsellen taaksepäin ja nojaten selkääni keskellä istuvan miehen selkää vasten; näin asettuneena siksi että oli lämpimämpi istua avonaisella reslalla.
Olimme juuri päässeet noin sata metriä leveän lahden suuhun, jossa tie kulki aivan keskellä lahtea, alettiin meitä vimmatusti ampua lahden oikean puoliselta rannalta. Tämä tuli meille aivan yllätyksenä, silla olimme vielä valkoisten vaikutuspiirissä, koska noin sadanviidenkymmenen metrin päässä tästä paikasta oli valkoisten etuvartio. Joka tapauksessa meitä ammuttiin ankarasti monella kiväärillä noin kuudenkymmenen – kahdeksankymmenen metrin päästä sillä seurauksella, että ensimmäiset kuulat haavoittivat hevosta, joka heti pysähtyi seisomaan liikahtamatta minnekään.
Jo tätä ennen oli eräs kuula katkaissut sinkkivaijerisen väliköyden, joten peräreki jäi alta pois, jollon lamuskan perä alkoi laahata jäätä ja minä putosin istualleni jäälle. Huomasin heti ettei sileälle jäälle voi jäädä räiskyvään kuulasateeseen ja aloin juosta rantaa kohden tarkoituksella löytää joku suoja. Ranta oli kuitenkin aivan sileä ja autio, joten siinä ei voinut pysähtyä, mutta noin sadan metrin päässä olevassa niemen kärjessä sijaitsi tuulimylly ja sen suojaan aloin juosta. Ammunta jatkui tavattoman kiivaana. Juoksin kivääri vasemmassa kädessäni. Yhtäkkiä tunsin jonkinlaisen kopauksen käsivarressani, mutta en siihen mitään huomiota kiinnittänyt vaan juoksin edelleen. Tällä aikaa oli hevoseen sattunut jälleen kuula, jonka johdosta se lähti vimmatusti nelistämään minua kohden. Hevosen sivuuttaessa minut ehdin hypätä etureen varassa kulkevaan lamuskaan ja yritin ohjata hevosta tuulimyllyn taakse, vihdoin siinä onnistuenkin.
Päästyäni myllyn suojaan, oli sinne jo ehtinyt toinen mukana olleista tovereistani. Läheisessä talossa majaileva valkoinen etuvartio oli myös sekaantunut kahakkaan ja ampui vimmatusti jo pakenevia punaisia. Tämä valkoisten tuli oli ollut käydä molemmille tovereilleni kohtalokkaaksi. Minun jätettyäni heidät jäälle olivat he ensin yrittäneet olla suojassa reen ja lamuskan takana, mikäli näistä mitään suojaa oli. Mutta pian olivat hekin alkaneet nopeasti pyrkiä rantaa kohti sekä rannasta ylös loivasti nousevia peltojen sarkaojia myöten äsken mainitsemani valkoisen etuvartion miehittämää taloa kohden. Alkumatka olikin sujunut hyvin, sillä punaiset tällöin nähtävästi kohdistivat tulensa yksinomaan minua kohden, joka olinkin sillä hetkellä avoimella jäällä suoraan heistä pois juoksevana varsin houkutteleva maalitaulu. Mutta minun päästyäni suojaan punaiset keksivät lamuskan takaa lähtevät toverini ja innostuivat nyt koettamaan ampumataitoaan heitä kohti. Tällä hetkellä sekaantui meikäläinen etuvartiokin asian kulkuun. Huomatessaan heitä kohti juoksevat miehet luulivat he niitä punaisiksi ja antoivat tulta. Pian kuitenkin väärinkäsitys huomattiin ja pojat pääsivät tuimasta paikasta naarmuakaan saamatta.
Ryhdyimme heti ajamaan punaisia takaa, mutta he olivat jo saavuttaneet niin suuren etumatkan, ettemme saavuttaneet heitä. Emme mekään enää jatkaneet keskeytynyttä matkaamme, vaan palasimme majapaikkaamme. Tällöin juolahti mieleeni jäällä juostessani tuntemani napaus käsivarressani. Lähemmin hihaa tarkastaessamme huomasimme siinä kokonaista kuusi kuulan reikää, mutta ihossa ei naarmuakaan, paitsi pieni, tuskin näkyvä, musta, kymmenen sentin mittainen juova, joka ei tuntunut kipeältä.
Jouduin seuraavana päivänä puhelinvahtiin Suodenniemen keskukseen, josta käsin kuunneltiin Mouhijärvellä taistelevien punaisten esikunnan puhelimitse antamia määräyksiä. Kuulemieni puhelinkeskustelujen nojalla sain selvän kuvan punaisten puolella vallitsevista epätarkoituksenmukaisista taistelutavoista, suoranaisesta tottelemattomuudesta, rintamalla olevan päällystön ja esikunnan välisistä riidoista, henkilökohtaisesta kateudesta, joukkokarkaamisista, lähettien katoamisesta y.m. Ei kulunutkaan kauan kun annettiin määräys perääntyä Vesunnin ja Karkun kautta Vammalaan. Nyt olisi tarvinnut olla Vesunnin tienoilla vaikka pienikin joukko valkoisia, niin olisi saatu suuri saalis, sillä silminnäkijän kertomuksen mukaan pari sataa hevosta ja toistatuhatta miestä pakeni äärimmäisen pelon vallassa kylän läpi. Keskellä kylää olevalla sillalla oli pari ratsain ajavaa päällikkömiestä päässyt joukon eteen ja pysäyttäneet sen sekä aseella uhaten vaatineet joukkoa kääntymään. Tällöin oli joukosta useita kivääreitä osoitettu miehiä kohden ja uhattu laukaista, jos ei pako saa esteettömästi jatkua. ’Menkää itse, itsepä ensin pakoonkin lähditte’, murisi joukko uhkaavasti, jolloin miehet olivat antaneet joukon mennä. Pääjoukon jälkeen tippui vielä useita pienempiä ryhmiä ja yksitellen punaisia pakolaisia. Tuntui sanomattoman hyvältä olla jälleen kotona kolmatta kuukautta kestäneen seikkailurikkaan poissaolon jälkeen, varsinkin kun olimme aivan varmat, että punainen valtakausi oli tämän paikkakunnan osalta loppunut ja me olimme täysin huolettomina, kiväärit ulos rekeen jätettyinä, kenenkään päähän pälkähtämättä käydä ulkona tarkastamassa olisiko mitään epäilyttävää näkyvissä. Emme me ollenkaan aavistaneet, että koko toinen pää kylää oli punaisten miehittämä, jotka sormi liipasimella seurasivat liikettä meillä uskoen, että meitä oli paljon jokaisessa talossa toisessa päässä kylää. Mutta kun eivät ulkona nähneet suurempaa liikettä, eivät ryhtyneet ampumaan, kun emme mekään sitä tehneet. Näin kului yö, kului huolettomassa vapaudessa. Ja kello oli jo siinä kolmen seutuvilla, kun vihdoin ajoimme kohti Suodennientä laulellen ja lallatellen sekä vallattomasti kivääreitämme laukoen. Tästä menettelystämme saimme aikamoiset nuhteen, sillä Suodenniemen paikallisia joukkoja oli metelimme takia hälyytetty.
Maanviljelijä Taavetti Artturi Alavilo, Mouhijärvi, Vesunti,
Alavilo jatkoi myöhemmin tiedusteluosastossa sotaretkeä aina Kauvatsalle asti, jonka jälkeen palasi takaisin Mouhijärvelle.
Jari Mäkelä
historiaahermala@gmail.com
