K. J. Gummeruksen novelli "Sadanleukaluut" 1871

 

Sadan leukaluut

Kohtaus Ison vihan ajoilta.

Kirjoittanut K. J. Gummeruksen novelli "Sadanleukaluut"

Uusi Suometar vuodelta 1871 23.10- 18.12 jatkokertomus. Taru, kansantarina, myytti

Ken joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäenjoen rantaa ja matkustanut Tammerkosken ylitse, on epäilemättä ihastuen huomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita ja laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkijan oikealla kädellä. Joen rantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa on hän ehtinyt.

Läpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöden. Järvi saarinensa on semminkin, jos ilma on tyyne ja kaunis, erinomaisen ihana ja vaikkapa sen kauneus ei suuruudesta voisikaan vertoja vetää Saimaan avaroille ulapoille, eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin sen somuutta pienimmästä rakastaa, hänen silmiinsä varmaankin vaikuttaa se näkö-ala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomesta ei tälläisistä näkö-aloista ole puutetta, ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta mainitun seudun ihanuudesta.

Se vaan sanottakoon: Oli aika, jona tämäkin ihana paikkakunta oli vihollisen verisessä vallassa. Silloinkin hymyili loisteessaan välkkyvä laine, mutta silloin eivät hymyilleet rannalla asujat.

Vastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan on Suoniemen kappelista pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella puolen, jyrkän rannan nousemassa kivi, jota vielä tänä päivänä kutsutaan ”Pirun pesäksi”. Tällä rannalla istui eräänä kauniina pyhäpäivänä aikoja takaperin kaksi nuorukaista onkien. He olivat aamulla jääneet pois Kuljun suuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat kotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat itsensä jätetyiksi, sitten olivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan ihanana kesäpäivänä, vihdoin olivat he ehtineet pirun pesälle ja siellä astuneet maalle.

Kutka ovat nämä nuorukaiset? Ei sukua suurta. Toinen, Hannu Erikinpoika on erään Kauniaisten kartanon torpparin nuorin poika. Toinen, Sanna Matintytär on Maurin talossa halpa palveluspiika. Lisättäköön vielä, että nämä kaksi ovat jo keväimestä saakka olleet kihlatut, että ne vaan syksyä odottavat sitoutuakseen pariskunnaksi.

Se aikakausi, joka näki nämä nuoret kihlattuina oli hirmuinen sodan ja Isonvihan aikakausi. Hannu etenki oli saanut tuta sen. Neljästä häntä vanhemmasta veljestä oli hän ainoa jäljelle jäänyt. Toiset kaikki olivat joutuneet sotaväkeen ja olivat nyt, missä? Sitä ei tiedetty. Vanha Erikki oli kivulloinen ja kykenemätön työhön, jota Hannun oli tehtävä torpan edestä kartanolle ja vieläpä isänsä, oman itsensä ja nuoren 17 vuotisen sisarensa edestä, sai poika kotonaan vireästi työtä tehdä. Mutta Hannu oli nuori, hänellä oli voimia, hänen luontonsa oli iloinen, hän ei surrut siinä, missä ei sureminen auttanut. Pienuudesta saakka oli hän sodasta kuullut puhuttavan, mitään uutta tämä siis ei ollut hänelle ja ehkä hänenkin asemansa, kuta enemmän aikaa sota kesti, huononi, ei hän siitä valittanut, sillä osaksi kävi tämä huononeminen niin vähitellen, että hän tuskin sitä havaitsikaan, osaksi näki hän ettei muittenkaan asema, ei tilallistenkaan ollut sanottavasti parempi kuin hänen.

Oli kumminkin nykyisen ja entisen ajan välillä se eroitus, että talonpojistakin toivo pian tapahtuvasta rauhasta aina heittäytyi yhä edemmäksi tulevaisuuteen. Siihen lisäksi tuli sisämaihin sanomia aina yhä kolkompia rantamailta, sanomia, jotka tiesivät kertoa venäläisten valloituksista ja raa-asta menetyksestä voitetuita vastaan. Tämä oli saanut entistä rauhattomammaksi asukkaiden mielet, jotta jo moni herrasmies, mikä paremmin tiesi ajan tapauksista kuin talonpojat, oli sanonut jäähyväiset kotiseudulleen ja tavaroinensa muuttanut Pohjanlahden tuolle puolen. Mutta ehkä huhu ja maine tiesi kertoa useista muuttaneista, olivat kumminkin Karkun pitäjän herrasmiehet vielä kukin tiloillansa. Jos olisivat nuoret onkijamme ehtineet aamulla kirkkoveneeseen, olisivat he saaneet kuulla puhuttavan kaikenlaista, joka ei ollut lepyttävää laatua.

126

Hiljaa laskivat veneet maalle kirkkorannalle. Ainoa puheenaihe oli sota, sama puheenaihe , kuin jo kymmenen vuotta tätä ennen. Jokainen halusi saada kuulla uutisia, vaikka varsin hyvin tiesikin jo edeltäpäin arvata, mitä nämä uutiset sisältäisivät.

Rannalla, noin kivenheittämän matkaa kirkolta, miltei samalla kohdalla, missä nyt seisoo Karkun pappilan entinen asunto, seisoi kertomuksemme aikana rakennus, josta pitäjän vanha kirkkoherra Endel nimeltä asui. Tästä rakennuksessa oli vasemmalla puolella porstuaa, sali ja tämän takana perässä kaksi pientä kamaria. Ei siihen aikaan kalliista huonekaluista tiedetty. Seiniä pitkin salissa nähtiin maalaamattomia penkkejä ja joitakuita vankkoja puisevia tuoleja, perässä kamarinovien välissä likellä seinää seisoi parin syllän pituinen maalaamaton pöytä. Pöydän puolisella seinällä riippui ristiinnaulitun kuva lyijystä tehtynä. Huonekalut kamareissa olivat yhtä yksinkertaiset, se vaan erotuksena, että toisesta, joka oli kirkkoherran työhuone, oli useita kirjoja ja toisessa pihanpuoleisessa, mikä kamari oli erittäinkin vieraanvaraisuutta varten, seisoi suuri vuode painuvine vuodevaatteineen, joita vanha, kirjava raanu peitti. Oikealla puolen porstuaa oli huone, mikä nykyaikana kyökiksi sanottaisiin ja tämän takan kamari, jossa kirkkoherran perheellä oli asumansa. Semmoinen oli Karkun pappila 1720 – luvulla. Semmoiset olivat pappilat yleensä Suomessa siihen aikaan, josta useita puuttuikin salin takana kamareista toinen, tahi joskus molemmatkin.

Auringon noususta saakka on pappilan herrasväki ollut jalkeilla. Sen tähden, kun kirkkoveneitä rupesi järvellä näkymään on kyökkikamari jo lakaistu ja siivottu ja perheen jäsenet ovat jo yksinkertaisen eineensä syöneet. Huoneen laattiat ovat nyt pyhän kunniaksi katajan havuilla kaunistetut. Virka- asussaan kulkee kirkkoherra edestakaisin salin laattialla. Hän on pitkä, jäntevä ukko, toinen jalkaa toista vähän lyhyempi, jota vanhus nähtävästi ontuu. Mutta tämä ei niinkään nyt astu silmiin, kuin ukon synkkä ja surullinen katsanto. Hänen otsansa on ryppyinen ja koko hänen muotonsa osoittaa, että häntä vaivaa joku syvä suru ja huoli. Kulettuaan kotvan aikaa surullisia ajatuksissaan, seisahtuu hän järven puolimmaisen akkunan eteen. Tämä, kuten toinen pihaan päin oleva on varsin vähäinen. Tästä silmää vanhus ulos järvelle ja kummalliseen hymyilyyn, surun, huolen ja hyvän tahdon välillä olevaan, vetäytyvät hänen huulensa, kun hän näkee sanankuulijansa kokoontuvan.

Silloin aukeaa ovi ja saliin kirkkoherransa luo astuu Kuljun kirkkoveneen peränpitäjä. Hänellä on asiana ilmoittaa, että eräs vanha Kuljun kartanolla asuva eukko on eilisillalla kuoleman uneen vaipunut. Kirkkoherra tervehti ystävällisesti ukkoa ja kun tämä on asiansa sanonut, vastaa hän: ”Onnellinen on tuo eukko, joka matkansa päähän on ehtinyt. Jumala tiennee, mitä sen lisäksi, jonka jo nähneet ja kuulleet olemme, vielä saamme nähdä, kuulla ja tuntea. Ei ole koskaan ollut ajatukseni turhilla jutuilla pelättää sanankuulijoitani, mutta nyt en voi olla sanomatta, mitä luulen olevan heille hyödyksi. Jos kuka voi, hän jättäköön asemansa ja hakekoon metsän saloista, vuorten rotkoista, mistä taitaa, suojapaikan. Venäläisten vallassa on koko maamme, kahdelta haaralta ovat he tännepäin samoomassa. Jumalan käsi pelastanut, niin nyt alkaa meillekin koettelemuksen aikaa”.

Vanha ukko kuuli hämmästyen kirkkoherransa puheen. Hän tiesi, että näistä kirkkoherran sanoissa oli enemmän totuutta kuin tavallisista uutisista, jotka tähän aikaan olivatkin aivan epäluotettavat. Hänen ei pistänyt mieleen kysyä, mistä kirkkoherra tämän kaiken kamalan tiesi. Hän jäi seisomaan sanaa virkkimättä. Mutta kirkkoherra jatkoi: ”Jos olisi enemmän miespuolisia seuduillamme ja vihollisen väkilauma vähäisempi, voisimme ehkä vastakynttä tehdä. Mutta niin kuin asiat nyt ovat,

Puuttuu loppua 126???

128

Ulkona kirkkopihalla seisahtui se osa väestä, jonka oli koto Pirkkalaan ja Mouhijärvelle päin. Se osa taasen, jonka koto oli Tyrväälle käsin, samosi, pian taaksensa katsomatta, tietä asuntojaan kohden. Mistä sanoma oli alkunsa saanut, sitä ei kukaan tiennyt, eikä sitä suuresti kysyttykään. Kirkkoherra oli ainoa, joka koetti saada pelvosta järjettömät asettumaan. Mutta varsin vähän vaikutti hänenkään sanansa. Vene toisensa perästä laski rannalta ja kun vähän ajan kuluessa viimeinenkin oli vesille työnnetty, silloin pyyhkäsi kirkkoherra kuuman kyyneleen silmästänsä. Kenties aavisti hän mitä kohtalo häntä itsensä odotti.

Nohkuan, Aluskylän, Kiuralan ja Kuljun kirkkoveneet rientävät kiivaasti edelleen samaa tietä, jota aamulla tulivat. Näyttää kuin soutaisivat he nyt, kuten niin usein ennen, kilpaa, mutta siihen ei ole heillä aikaa. Järvelle vähän matkaa kun pääsevät, tasaantuu vähitellen mielettömyyttä lähenevä pelko ja ainakin varjoa miehuullisuudesta näkyy miespuolisten käytöksessä, ehkä veneet entistä vauhtia kulkevat.

”Hullua hullummatpa olemme!” ärähti Nohkuan vanha isäntä ensiksi. ”Kuka sanoo, että huhussa on perää? Kuka on Tyrväällä käynyt? Minä pahoin pelkään, ettei Tyrväällä ole venakoita enemmän kun kotona aamulla”. ”Etkö kuullut, että kirkkoherra on pakoon lähtemäisillään” mutisi vanha eukko. ”Lähtemäisillään! Niin kun hätä ja kiirut vaatii. Syököön minua hiisi, ellei tämä äskeinen uutinen ole lähtenyt jonkun eukon kierolla olevasta päästä”.

Näin jaaritellen kävi niin kuin väliin tälläisissä tapauksissa käy. Kaikki rupesivat häpeämään entistä hätäänsä, varsinkin soutajat Kuljun veneessä, missä nyt muistettiin, ettei eukko ollutkaan saanut täydellistä kuoleman liitosta. Hiedan koskea, jonka alipuolella veneet olivat eronneet toisistaan oli Kuljun kirkkovene kulkenut ylös, kun ukko perässä yhtäkkiä hypähti pystyyn ja huusi: ”Peto vieköön! ellen tietäisi venäläisten tulevan Tyrväältä käsin, sanoisin niiden paistavan päivällisensä paraikaa Myrrällä. Mikä julma savu sieltäpäin nousee!” Kaikkiin veneessä vaikutti ukon huuto. Kaikki nousivat katsoakseen ukon viittauksen mukaan. Ankara savu nousi pian suoraan ilmaan, mutta metsäiset saaret estivät tarkastelijoita näkemästä rantaa, mistä tämä julma savu nousi. Suunnan mukaan päättivät kaikki niin kuin ukkokin, että Myrrällä oli valkea päässyt valloilleen.

Vihollisten siellä olostako oli talo tulessa, vai oliko tapaturmaisesti valkea päässyt irti? Siinä kysymys, johonka vastausta turhaan haettiin. Veneessä sattui olemaan kaksi vaimoa, jotka olivat jättäneet aamulla lähtiessään pienet lapsensa kotiin. Nämä tulipalossa näkivät venäläisten työn, mutta yhä kiivaammin vaativat he, että mitä pikaisemmasti kiiruhdettaisiin kotia, toiset taasen , joilla ei niin kallista ollut kodosta pelastettavaa, esittivät , että Karkun kylän saarella turvaa haettaisiin. Niin oli eripuraisuus syntymäisillään veneessä, kun ukko ärjäisi eukoille olemaan vaiti ja asetti veneen kokan kotia päin. ”Onpahan aikaa sittenkin palatakun likempää nähdään, miten on”.

Toista on tehty, toista ajateltu rannalla, mistä kihlatut ovat päivänsä viettäneet. Pyhäpäivän hiljaisuus ympäröi heitä. Sitä häiritsi milloin Hannu milloin Sanna, kun tarttui kala onkeen. Näin olivat he istuneet useita tunteja. Kalan saalis oli olut runsas. Vihdoin, pian samaan aikaan, jona väki kirkosta törmäsi, olivat he antimesta saaneet kylliksi. He  tarttuivat airoihin, mutta kotiinpäin ei vielä käynyt matkansa. He soutivat salmelle, missä oli vettä matalammalta. Siellä laskivat he taasen rannalle ja siellä Hannu, kahlaten rantaa pitkin, alkoi rapuja pyytää. Auringon loisteessa näkyi salmen pohja. Kuten vielä……

puuttuu…

129

Pian tämän perästä nähtiin vähäinen vene halkaisevan järven tyyntä pintaa. Ja nyt, soudellen kiiruummasti kuin ennen, huomasivat nuoret kaukaa kummallisen kolinan. Mutta se kuului mistä päin? Sitä eivät osanneet erottaa. Selälle olivat he ehtineet, josta heidän sopi erottaa Haapaniemen kauniin kartanon.Siellä yhtäkkiä Hannu lakkasi soutamasta. ”Jumal auta! Valkea on tuolla irti. Ei Haapaniemellä! Tuolla Haapaniemen takana”. Musta savu nousikin korkealle metsän takana taivahan rannalla. Sanna, joka perässä istui kasvot Haapaniemeen päin, huomasi , mutta Sanna oli juuri samassa kun kuuli armaansa lauseen lauseen nähnyt jotain outoa hänkin. ”Ja tuolla…tuolla on myös valkea irti! huusi hän. Myrrän talo palaa. Se on venäläisten työ”. Nuorten mieliin nousi kolkko aavistus. Heidän asemansa siellä olikin kummallinen. Ilma oli lämmin ja tyyni, ei liikuttanut vähäisinkään tuulen viima järven sileää kiiltävää pintaa. Yltympäri vallitsi hiljaisuus. Taloja näkyi siellä täällä rannoilla, mutta elävätä olentoa ei missään. Sitä vastoin kuului laulaa ja kuten nyt huomasivat kahtaalla päin, kummallinen kolina ja kahdelta kohden nousi musta savupatsas suorana taivaalle.

Sanna vaaleni ja Hannunkin kasvot menivät vielä vakavimmaksi. Jos todellakin nämä palot olivat venäläisten töitä, niin arvaamattoman äkkiä olivat ne tulleet. Jos ne Myrrällä nyt olivat, niin olivat ne jo käyneet, tahi oleskeli osa niitä paraikaa Kuljussa, Kauniaisessa ja Maurilla. ”Vaaran pitkällisyys on saanut meidät sokeiksi, sanoi Hannu. Tottumus on tehnyt meidät huolimattomiksi, muuten eivät viholliset olisi voineet näin äkkinäisesti, meidän tietämättä, samota päällemme. Mutta jos ne ovat täällä nyt, niin siihen emme voi mitään. Epäilykseen antauminen on kumminkin vaarallisin kaikista, sillä pelastukseemme nyt tarvitsemme kaiken järkemme”. Ja Hannu tuli nyt samaan päätökseen kuin äsken näimme Kuljun kirkkoveneen perämiehen tulleen. ”Soutakaamme likemmäksi niin, saamme ehkä nähdä miten asian todellinen laita on”. Ja hiljoilleen alkoi vene taasen kulkea kotoa kohden.

Mutta nyt on ehkä aika, ennen kuin käymme edemmäksi kertomuksessamme, katsella miten tämän asian todellinen laita oli. Oliko todellakin savu, joka kahdelta haaralta nousi taivaalle, venäläisten matkaan saattama? Oli! Venäläisten vallassa oli Suomenniemi. Harvat olivat ne paikat, missä niitä ei ollut käynyt, missä niitä ei ollut. Näitä tälläisiä harvoja paikkoja oli Karkku. Joukko vihollisia, kun Hämeenlinnasta heidän matkansa kävi Pohjanmaata kohden, oli tosin länteen päin poikenneet ja kaikkialla missä kävivät, tuhotöitään tehneet, mutta virrat ja muut tietämättömät syyt lienevät estäneet heitä jatkamasta kulkuansa länteen päin. Samaten oli toinen lauma venäläisiä, joka pitkin rantatietä tuli Pohjanmaata kohden, lähettänyt osaston Porista itäänpäin, mutta tämäkään osa ei ollut Karkkuun saakka ehtinyt. Mutta mitä ei ensimmäisten laumain kulusta tapahtunut, se tapahtui toisten seuraavain. Vaan se että karkkulaiset olivat säästetyt tähän saakka, oli tehnyt heidät, niin kuin Hannu sen oikein sanoi, suruttomiksi. Vihollisen tulosta olivat he kuulleet puhuttavan ja kun ensimmäiset laumat sivuteitä heidän ohitsensa vetäytyivät, heidän luonansa käymättä, niin siitä tulivat miehuullisemmaksi, jotta, jos, pelko aina asuikin heissä, ei se suuria hämminkeitä tehnyt, josko se myöskään ei saanut heitä varustautumaan jollakulla lailla vihollista vastaan. Siihen lisäksi olivat harvat niistä seurakunnista, joidenka asukkaiden oli täytynyt paeten hakea pelastuksensa, turvaineet Karkkuun. Useat näistä olivat vetäineet erämaan synkkiin saloihin ja seillä odottaneet vihollisten poismenoa heidän kotiseuduiltaan.

 

130

Mutta ennen kuin tästä erkanivat oli Karkunkin pitäjä saanut tuta heidän käyntiänsä. Viholliset, mitkä Tyrväältä päin olivat tulossa, eivät olleet toista sataa lukuisampia. Vastarintaa heille ei siis olisi ollut mahdotonta, jos olisi nimeksikään voimia löytynyt. Jos olisi heidän vähälukuisuutensa ollut tunnettu, olisi ehkä kumminkin tuon verran voimia ollut, jota eivät viholliset olisi niin tietämättä tulleet. Vampulassa oli koetettu vastarintaa tehdä, mutta kun se koetus sai onnettoman lopun, ottivat venäläiset muka siitä syyn kostoon ja he näyttivät, että kostaa osaavat. Missä olivat käyneet, siinä jättivät jälkeensä jälkiä hirmuisia. Raunioina seisoivat asuntopaikat, tallatut olivat pellot, asukkaiden omaisuus joko riistetty tahi poltettu. Näin olivat he käyttäneet. Vammaskoskesta oli tähän aikaan lauttasilta, tehty vanhoista veneistä, joiden päälle oli kansi laskettu. Hurjassa röyhkeydessään olivat viholliset, kosken yli päästyään, tämän lauttasillan tuleen sytyttäneet. Vanhat tervaiset veneet syttyivät pian. Lieska ja savu nousi loistavana kolkkona taivaalle. Täältä samosivat venäläiset Tyrvään pappilaan, joka oli autioksi jätetty. Mitä siellä parasta lyösi, se korjattiin, mutta suuria tavaroita kuin eivät löytäneet, rosvot pappilankin tuleen pistivät.

Mihinkä aikaan päivästä tämä tapahtui, tietää lukija, kun sanomme, että savu, minkä Hannu näki, tuli juuri Vammaskosken lauttasillasta ja Tyrvään pappilasta. Viimeksi mainitun seurakunnan asukkaat eivät ehtineet kirkkoon, ennen kuin heille oli vihollisen tulo tietty. Tyrvään kirkko, se vanha, mikä vielä tänäkin päivänä on nähtävänä lähellä Rautajoen rusthollia järven rannalla on pitäjän toisessa päässä pari Suomen nykyistä virstaa Karkun rajasta. Sinne ei tänä aamuna kukaan muu kun Kataran rusthollin väki, mutta sekin palasi sieltä pian ja ehti kotiansa juuri niin aikaisin, että taisi pakoon päästä. Jos nyt olisi järki ollut tallella, olisi vihollisen voima pian ollut kutistettu, sillä heidän jo alkuansa vähäinen luku oli eri haaroille vetäytynyt. Mutta pelko esti kaikista yhteisistä toimista. Iltapuoleen päivää olivat viholliset ehtineet Rautajoelle ja saman kohtalon alaisiksi kuin toiset poltetut talot, joutui tämäkin rustholli.

Sanoman vihollisen tulosta ja niiden käytöksestä sai tähän aikaan päivästä kirkkoherra Endel. Jo lauantaina oli hän korjannut talteen parhaan osan omaisuudestaan, ynnä kirkon kalliimmat tavarat. Ne olivat viety Karkun kylän saarelle, missä jyrkkänä kohosi Pirunvuori. Tämän vuoren rotkeloihin oli tavarat kätketyt, niin salaiseen paikkaan, että niitä tietämättömän oli mahdotonta löytää. Kun Rautajoen rustholli tuleen sytytettiin, lähetti kirkkoherra perheensä järven poikki samaan kätköön ja jäi vihollista vastaan ottamaan nuoren paimenpojan kanssa. Varsin kauan ei tarvinnut kirkkoherran odottaa, ennenkin lauma tuli. Mutta entistä kiivasta vauhtia tällä laumalla ei enää ollut. Hirmuisesta päivätyöstä oli sen voima väsynyt. Kirkkoherra näki illan hämärtyessä, mitenkä osa laumasta asettautui Knuutilaan, toinen osa Mäkelän taloihin. Nämä talot olivat autiot, asukkaat olivat paenneet, mitkä metsään, mitkä taasen sanotulle saarelle, jonnekka mannermaalta kaikki veneet olivat kuljetetut. Iltaa oli kulunut, yö oli tulossa. Mutta mitään, joka olisi hiljaisuutta häirinnyt, ei kuultu. Viholliset olivat nähtävästi ottamaisillaan yökortteerinsa taloista joissa nyt olivat. Kirkkoherra kun tämän arvasi, pani kynttilän palamaan salin seinässä riippuvan ristiinnaulitun kuvan eteen ja astui huoneestaan ulos, jättäen kaikki ovet auki.

Raskailla askelilla matkusti vanhus lähellä olevaan kirkkoon. Siellä haki hän nuoren paimenpojan kanssa rauhaa yöksi. Väsyneenä, surusta ja huolesta murtuneena, vaipui hän alas sakariston lattialle, poika vavisten ja aaveita peläten vieressään. Kalman haju muistutti kuolemaa. Kirkkolattian alla lepäsi vainajia, joita viime vuosien kuluessa Tuoni kesolta oli vaatinut. Mutta vainajat lepäsivät kammioissaan rauhassa, ei häirinnyt rauhan majaa yön alkupuolella muu kuin kirkkoherran raskas huokaava hengitys. Minkä tähden oli kirkkoherra Herran huoneeseen turvautunut. Siihen on vaikea vastata. Kenties pelkäsi hän joutuvansa, uneen väsymyksestä uupuneena vihollisen uhriksi. Kenties oli hänen mielessään se pyhä paikka, missä hän oli Herran oppia saarnannut, ainoa sopiva hänelle.

Yö taisi olla puolessa kun nuori paimenpoika äkkiä hypähti ylös. Sakaristossa vallitsi synkkä pimeys. Sen vähäinen akkuna oli lautaluukulla peitetty ja ovesta joka vei kirkkoon ja oli vähän raollaan, ei sopinut kirkossa vallitseva hämärä valo hohtamaan. Kirkkoherra kun pojan äkkinäisen liikunnon huomasi, kysyi hiljaisella äänellä, mitä hänelle oli tullut. Mutta ennen kuin hän ennätti kysymykseensä vastausta saada, tiesi hän jo itse syyn. Läheltä kuului ääniä. ”Jumala suojele huonettasi ja meitä. Viholliset ovat pappilassa”. Sanoi silloin kirkkoherra. Ja niin olikin asian laita. Huolimatta päällikkönsä kovasta kiellosta, joka olisi pakoittanut lepäämään rauhassa seuraavaan aamuun, oli joukko riivattuja roistoja päättänyt omin päinsä lähteä ryöstöretkelle. Jo illalla olivat he nähneet kirkon ja pappilan ja tämän viimeisen olivat he uhrikseen valinneet. Heitä oli neljä julmaa partasuuta, jotka hirmuisissa murhatöissä olivat karaisseet omantuntonsa ja joille ei mitään pyhää maailmasta löytynyt. Hiljaa hiipien asettuivat he pappilaan. Julmaan kiroukseen puhkesivat he, kun ovet auki olevaksi huomasivat. Mutta valo, joka akkunasta hohti, sai heidät asettumaan. He astuivat hiljaa saliin, terävä, julma ase kädessä.

Kynttilä, huono talinen oli pitkälle karrelle palanut. Mutta kumminkin sen valosta näkivät miehet, mitä huoneessa oli nähtävää. Ristiinnaulitun kuvaa huomatessaan jäivät he seisomaan. Kirkkoherra ei ajatuksestaan pettynyt, kun hän sen kuvan seinälle heitti. Hän oli vedonnut raakalaisten taikauskoon. Josko hän ei suuressa arvossa pitänytkään vihollisen tietoa Ristiinnaulitusta, tiesi hän kumminkin, ettei kuva siitä heille aivan tuntematon ollut. Raakalaiset, kun kotvasen aikaa olivat kuvan edessä seisoneet, tekivät ristinmerkin useita kertoja ja lähestyivät sitten hiljaa pöytää, jonka päällä kynttilä paloi. Varovasti ja ristinmerkkejä tehden, useasti vihdoin eräs joukosta nousta penkille ja tarttua kuvaan. Tarkoituksena oli hänellä nähtävästi ottaa se alas seinältä. Mutta, kuten lukija jo tietää, oli kuva lyijystä ja siis jotenkin raskas. Mies kun sen ilman vaivatta oli irti saanut, ei sen painoa arvannut. Huolimattomasti seisoi hän vielä päällä penkin syrjällä. Seuraus näistä oli se, että kuva, kun se seinältä irtautui, pudota kolahti ensinnä miehen jalan päälle ja siitä lattiaan. Mutta mies, kun samassa loukatun jalkansa nosti, kadotti tasapainonsa ja kaatua röpsästi ensinnä selälleen pöydälle ja pää edellä lattiaan.

131

Luulen kuvan kostaneen ja tappaneen heidän toverinsa, riensivät toiset kolme hirmustuneina ulos pihalle, pannen niin ahkerasti kuin heille mahdollista hospodipomiloita. Mutta melkeinpä samassa olikin tapetuksi luultu heidän tykönään. Kun kuvan nyt tästä huomasivat ei aivan ankarasti, lakkasivat kohta rukoilemasta, mutta eipä heidän mielensä enää näyttänyt tekevän astua saliin. Kauan aikaa siinä seisottuaan, kun ei mitään sen enempää kuulunut, uskalsi kumminkin ahneuden himossa toinen tovereista hiljaa lähestyä ovea ja varsin varovasti kurkistaa huoneeseen. Toiset sillaikaa tuumailivat täydestä todesta miten taitaisivat saada kuvan suostumaan heidän yritykseensä. Vihdoin oli heissä päätös syntynyt, sillä nyt kehottivat he ovella seisovan toverinsa käymään sisälle. Tämä seurasi, mutta naurettavan varovasti, ei uskaltanut sisälle mennä, syystä että arveltiin kuvan vihastuneen häneen. Rukoillen ja ristinmerkkiä tehden astuivat toverit kuvan luo. Hiljaa siihen koskettiin, vihdoin nostettiin se pöydälle. Ja nyt olisi läsnäolija saanut nähdä, miten rosvot olivat kuvaa lepyttävinään. Eräs tovereista leikkasi miekallaan vähäisen palan rististä. Tämä pala jaettiin neljään osaan, osa kullekin. Sitten peitettiin kuva vaatteella ja nyt muka oli kuvan haltioitseva voima talosta luopunut ja se oli seuraava rosvoja.

Nyt kun oli pelko kadonnut, alkoivat toverit saalista hakea. Jo pappilaa lähestyesseään, jo Mäkelästä kun ensikerran pappilan näkivät, olivat he huomanneet, että tämä talo kirkon vieressä oli parempi toisia taloja. Tämä seikka oli saanut heidät luvattomalle, kielletylle rosvoretkelleen. Mutta nyt kun oli jakamisen aika tullut, kun olivat kaikki tyyni ehtineet, huomasivat he häpeäkseen ja vihakseen, että työnsä oli turhaa turhempi. Sillä jos pappilassa yhtä ja toista olikin, jota olisi sopinut riistana ottaa, olivat nämä kalut sitä laatua, että toverein oli niitä mahdotointa muassansa kuljettaa. Kun tämän huomasivat, olivat he mieleltään harmissansa tuleen sytyttäneet pappilan, mutta sitä eivät uskaltaneet tehdä, luvattomalla retkellä kun olivat. Kiroten ja vannoten vetäysivät he mitättömine saaliinensa takasin Mäkelään.

Seuraavan aamuna otti venäläislauman päällikkö asuntonsa pappilasta. Rosvotoverien öiset mullistukset pidettiin jälkinä asukkaitten poispakenemisesta. Edellisen yön oli kirkkoherra viettänyt kirkon sakaristossa. Aamuruskon nousussa kuuli hän vihollisten tulon Kun hän huomasi, etteivät mitään pahaa tehneet, oli hän astumaisillaan esiin piilostaan, mutta silloin juuri tätä tehdessänsä, näki hän jotain, joka sai hänen jäämään, sai hänen paremman, turvallisemman turvapaikan hakemaan. Hän näki, miten vihollisten taluttama Mäkelän vanha isäntä, selän takana sidotuilla käsillä, tuotiin pappilaan. Ukon kasvot olivat veriset, hänen toinen silmänsä oli puhkaistu ja syvästä tyhjästä silmänreijästä tulvasi verta. Tämän näki kirkkoherra salaa katsoen sakariston luukun raosta. Mutta ei tässä kyllä. Hän näki erään upsierin puvussa olevan astuvan ukon luo, näki upsierin tekevän viittauksia sinne ja tänne, näki ukon pudistavan päätänsä, näki vihdoin upsierin viittaavan kirkkomaan aidan vieressä seisovaan haapaan. Näitä viittauksia ei kirkkoherra ymmärtänyt, mutta viimeiseen viittaukseen sai hän pian selityksen.

Tuskin oli upsieri tuon viimeisen viittauksensa tehnyt, niin jo taluttivat rosvot vanhan isännän viitatun haavan luo, ja jonkun minuutin kuluttua oli rääkätty vanhus haapapuun oksaan ripustettuna, hirtettynä heittänyt henkensä. Kauhusta hirmustuneena tarttui kirkkoherra vaalistuneen paimenpojan käteen kiinni. Hiljaan astuivat he sakaristosta kirkon ovelle, minkä syrjässä seisoi vähäiset tikapuut. Näitten päähän kun olivat kiivenneet kirkon kiviseinissä jalansioja, jotka loppuivat kirkon välikatolle. Tänne kirkon välikatolle otti kirkkoherra ja paimenpoika turvansa. Kirkkoherra kun ei enää pitänyt sakaristoa turvallisena turvapaikkana, ei pettynyt, sillä päivä ei vielä ollut puolessa, niin jo kuuli hän vihollisten askeleita allansa kirkossa. Jos olisi hän löydetty, mikä kohtalo olisi häntä saavuttanut? Mutta nyt oli hän suojassa. Kirkon ylisiltä ei tiennyt kukaan ihmistä etsiä

Siirtykäämme pari peninkulmaa Karkun kirkosta Pirkkalaan päin. Järvelle heitimme Kuljun kirkkoveneen väkinensä ja nuoren Hannun morsiamensa juuri silloin, jolloin he vihollisten tekemät tuhotyön alut pitäjän rajalla huomasivat. Kuljun kirkkovene, joka, kun siinä soutava väki, äkkäsi Myrrän talon palavan, oli lähempänä sitä, pääsi pian paikalle, josta se likemmäksi taloa ei uskaltanut. Mutta eipä aikaakaan, niin jo lähestyi Hannukin Sannannensa. Kummassakin veneessä olijat tunsivat pian toisensa.

Mitä nyt tehdä? Järvellä olivat he hyvässä turvassa, sillä sinne eivät luulleet vihollisten uskaltavan, josko nämä löytäisivätkin ne vähäiset veneet, mitkä rannalla olivat. Palavasta talosta ja sen likisyydessä oli veneissä istujain koto. Eukot kirkkoveneessä, joilla kodissansa oli lapsia, itkivät ja huusivat ja tahtoivat välttämättömästi maalle. Perämies Jeremias oli hänen nimensä, riiteli kovasti tätä vastaan. ”Olkoon miten on, tänne emme voi jäädä istumaan” huusi Hannu pienestä veneestään. ”Emmepä vielä varsin varmaan tiedä mistä syystä talo on syttynyt. Pitäisi toki rannalla nähdä joku ihmisolento. Jäihän Olli ukko eukkonensa aamulla kotia?” Tuohon viimeiseen puolinaiseen kysymykseen ei ennättänyt Hannu saada vastausta, ennen kuin itse huomasi maalla, mitä oli kaivannut, eläviä olentoja. Mutta näissä hän ei nähnyt Ollia. Rannalle samosi palavista huoneista vihollisia, joista muutamat ampua räjähyttivät veneitä kohti.

133 s.2

Vähäksi aikaa hiljeni puhe ja parku veneessä. Hämmästys oli saanut valtaansa jokaisen. Tästä heräsi Hannu ensiksi. ”Maalla ei ole meillä mitään tekemistä, Jumala paratkoon. Lähtekää te Jeremias Kiuralaan tahi Karkun kylän saarelle, me Sannan kanssa soudamme Siuruun, ehkä seillä voimme maalle päästä kenenkään näkemättä. Saarten rantoja kun soudamme, olemme vihollisten näkyvistä poissa”.

Oli Kuljun kirkkoveneessä niitä, jotka suostuivat lähtemään pakoon Karkun kylään, mutta useammat panivat vastaan, kun kuulivat Hannun aikovan salaa lähestyä palavia taloja. Uteliasuus yhdistyi hirmuun, eikä aikaakaan, niin olivat molemmat veneet matkalla Siuruun. Täällä Siurun nykyisen sahan alapuolella, mistä vähäinen joki järveen laskee vetensä, oli soutajien  aikomus astua maalle. Totta on että viholliset, jos vielä eivät olisi ehtineet sanotun joen luo, varmaankin ennen yön tuloa jo seillä olisivat, mutta rannalla, mistä joki järveen laskevi, oli jotenkin vankka metsä, jonka suojassa kodettomat luulivat löytävänsä turvapaikan, kunnes nähtäisiin, kuinka suuressa määrässä viholliset olivat vahinkoa tehneet. Veneet olivat kätkettävät niin, ettei niitä löytäisi kukaan outo, ja jos hätä maalla uhkaili, oli niihin turvautuminen. Tämän päätettyä vetäysivät veneet hiljaan erään vähäisen saaren suojaan.

Lukiani, olet ehkä kummin mielin lukenut tämän kertomuksen nimen. ”Sadanleukaluut” soivat kummalta. Vielä enemmän kummastunet, kun ilmoitan, että tämä nimi on juuri tuon vähäisen saaren. Mutta se nimi ei sillä kertomuksemme aikana ollut, polvet mitkä elivät Jeremiaksen ja Hannun jälestä, antoivat saarelle nimen. Sadanleukaluuksi se nyt kutsutaan.

Veneissä istujat eivät saarelle nousseet. Ei kulu kumminkaan pitkiä aikoja ennen kuin muutamat heistä sinne nousee ja silloin ristitään nimetön saari. Kun veneet tulivat joen suuhun, eikä mitään peloittavaa näkynyt, astuivat kulkiat maalle. Muutamat eukoista oli käsketty jäämään rannalle veneitä vartioimaan, heidän oli myöskin määränä kohta ilmoittaa, jos näkisi järvellä mitään peloittavaa. Mutta tuskin Jeremias, Hannu ja muut lähteneet ja joutuneet metsässä näkymättömiin, ennen kuin vartiaeukot kyllästyivät rannalla seisomiseen. Päinvastoin ukon jyrkkää käskyä, hiipivät he hiljaa edellä meniän jälessä. Ainoa heistä, vanha Vappo, torpan mummo, joka oli kovakuuloinen ja muutenkin mielensä puolesta vähän ”niin ja näin olevainen” jäi kirkkoveneen kokkaan nukkumaan, syystä että hän nukkui, kun väki maalle astui. Mikä tämä vartiain poismeneminen sai aikaan, ei voinut kukaan heistä aavistaa.

Hannun mieli, kun huomasi kotiseutunsa palavan oli muuttunut. Pelko ja hämmästys, mikä häneenkin oli alussa oli pystynyt, oli kadonnut. Into ja viha raivosi hänessä. ”Iankaikkinen on häpiämme, jos annamme venäläisroistojen tehdä tuhotöitään ilman heitä estämättä, ilman heitä kostamatta”, sanoi hän, kun maantietä lähestyivät. ”Olisi meitä sen verran miehiä, kun meitä on eukkoja ja naisia, enpä suuresti epäilisi”. Ukkoon oli Hannun into tarttunut. ”Pysykää metsässä, ämmät tai konttikaa veneiden luo takaisin”, huusi hän, teistä ei ole haittaa parempaa apua, jos vihollisen tapaisimme. Ole ulvomatta Anna! Jos lapsesi kärsii tuolla, myöhäinen apu ei siihen voi mitään. Vai tahdotko huutaa päällemme kaikki viholliset”.  Ukon kehoituksesta vai toisistako syistä, jääköön sanomatta, kun maantielle tulivat eivätkä siellä mitään pelottavaa nähneet, joukko eukoista, joilla oli kotonsa kauempana metsätorpissa. Ainoastaan kuusi oli niitä, mitkä Hannu ja Jeremias etupäässä, lähestyivät Myrrän taloa. Mitä oli siellä tapahtunut? Me tiedämme että viholliset, mitkä Tyrväältä päin tulivat, tekivät julmuuksiaan, mutta kostaaksensa.

s.3 Mutta mitä oli väestö tehnyt Tampereelta päin tulijoille? Ei mitään ja kumminkin missä viholliset kulkivat, siinä jättivät jälkeensä useimmissa kohden ainakin, raunioita ja surmattuja, niin etenki kävi Suoniemellä. Kuljun ja Kauniaisten kartanot ja Maurin talo olivat riistetyt. Mutta vaikka viholliset tahi osa niistä, jo puolipäivän aikaan olivat sinne tulleet, oli kumminkin, kun jo kauempana oleva Myrrän talo oli ilmitulessa, nämä tilat vielä palamatta. Tämän vihollislauman päällikkö oli näet ottanut asuntonsa Kuljun kartanossa. Etujoukko oli samonnut tietä pitkin eteenpäin ja se, joka ei nyt päällikön kielto estänyt tekemästä mitä tahtoi, teki myöskin mitä halusi tehdä. Hannu, kun veneessä istuen järvellä ihmetteli, ettei hän Myrrän Ollia nähnyt, ei tiennyt, että tämä vanhus oli saanut surmansa kun hän koetti vähän omaisuutensa pelastaa.

Kun Hannu ja Jeremias hiljaan lähestyivät taloa niin lähelle, että metsän reunalta taisivat nähdä mitä tulipesän ympärillä tapahtui, näkivät he joukon julmia partasuumiehiä istuvan vähäisen nuotion ympärillä syöden. Eräs eukoista, Myrrällä asuva, huomasi mitä miehet alussa huomanneet. ”Jumala armahda! Eivätkö ne ryökäleet syö ainoata lehmääni! Tuolla männyn oksalla riippuu vuota”. ”Kitasi kiinni, kielekäs, vai tahdotko jälkiruuaksi joutua”, kuiskasi ukko Jeremias. Paikalla, missä seisovat, sopi näkymään vähäisen ajan järven pintaa. Tännepäin oli eräs toinen eukoista luonut silmänsä. Siellä näki hän näön, joka hämmästytti häntä vielä enemmän kuin venäläiset nuotion ympärillä. ”Jumala siunatkoon!” huusi hän jotenkin kovalla äänellä, mitä tuolla? On kun onkin meidän veneemme!”. Tämä huuto ja muuan kuivennut oksa, joka taittui, sai erään venäläisistä nuotion ympäriltä kääntymään. Paikalla oli hän ja hänen naapurinsa pystössä. Ruoka unohdettiin ja kiiruusti tarttuivat miehet aseisiinsa. Muutamia sanoja vaihdettiin ja metsään päin riensi joitakuita heistä. Toiset jäivät nuotion ympäri seisomaan.

Venäläiset olivat siis huomanneet salatarkastajat. Nämä olivat, luottaen siihen, että heillä oli veneet turvana, lähestyneet liian likelle vihollisiaan. Ukko Jeremiaksen varoitukset eivät olleet mitään auttaneet. Nyt kun huomasivat turvapaikkansa, veneet selällä, eivät nähneet apua muusta kuin pikaisesta paosta. Sinne tänne metsään samosivat eukot. Jeremias ennätti huutaa Hannulle:” Älkäämme erotko!”.

134 s2

Muistamme että,  kun väki maalle astui, ainoastaan vanha ämmä oli kirkkoveneeseen jäänyt nukkumaan. Kukaan ei arvannut, että kun veneet selällä seilasivat ja soutajat siinä miettivät, viholliset olivat, menneet nähtyään, päättäneet saada ne itselleen. Kolme vihollista oli, kun veneet taasen liikkeelle lähtivät, heitä seuranneet rantaa pitkin, saman metsän suojassa, mistä kyläläiset pakenivat. Nämä kolme olivat ehtineet sille paikalle, missä veneet olivat, vähän aikaa sitten kuin vartioivat eukot olivat toveriensä jälkeen lähteneet. Venäläiset kun huomasivat veneet jätetyksi, lähestyivät hiljaan, mutta kun vaaraa eivät huomanneet, astuivat he alukseen. Siinä silloin tahi vähää ennen oli vanha mummo herännyt. Hänen nyt vasta veneeseen astuessansa huomasivat toverit ja puhuivat nauraen, viitaten ämmään, jolle eivät mitään pahaa tehneet, nähtävästi iloisina siitä, ettei heille veneen saaminen mitään vaivaa maksanut. Ämmä, kun vene vesille työnnettiin nousi istualleen ja katseli kummaksuen milloin naapureitaan, milloin ympärillensä, ihmehtien minnekä omat kumppaninsa olivat joutuneet. Pitkän aikaa tuota tehtyään älysi hän vihdoin, ettei kaikki ollut kuten piti olla ja jos olisivat venäläiset tarkemmin silmällä pitäneet eukkoa, olisivat he nähneet, mitenkä tämän kasvot muuttuivat. Kun he eivät mitään huomanneet, he vain nauroivat ja juttelivat. Kokassa, mihinkä ämmä oli jätetty istumaan oli pohjalla noin kyynärän pituinen lautapalanen. Tämän nosti ämmä hiljaan pystöön jaloillansa. Selin häneen ensimmäisellä soutuu laudalla istui kaksi venäläistä soutaen, kolmas istui ukko Jeremiaksen paikalla perää pitäen. Tämä perässä istuja oli ainoa, joka olisi voinut huomata eukon aikeita, mutta hän ei pitänyt mitään eukosta. Hiljaan tarttui ämmä lautaan, se oli märkä ja märkyydestä raskas. Silmänräpäyksessä oli puolimielinen tehnyt tekonsa. Hän oli seisaalle nousten kaiken väkensä perästä iskenyt laudan jotenkin terävällä kyljellä toista soutajaa päähän. Venäläisten nauru ja puhe hiljeni paikalla. Sen sijaan syntyi melske veneessä. Eukolla oli nähtävästi ajatuksissa kurittaa toistakin soutajaa samalla laudalla, mutta siihen ei hän kuitenkaan saanut aikaa. Se joka iskun oli saanut, kaatui veneen pohjalle, ne toiset janosivat tulisina eukon päälle. Vaan tämä ei heitä odottanut. Sanaa sanomatta hyppäsi hän järveen, upposi, kohosi kumminkin taasen, mutta saadakseen airon isketyksi päähänsä.

Tämä oli tapahtunut vähäistä ennen kun heitä huomasi ukko Jeremiaksen joukko. ”Älkäämme erotko”, oli ukko huutanut Hannulle, kun näki, että nyt paosta oli ainoa pelastus. Tähän lauseeseen sai hän nuorukaiselta vastauksen: ”Olisi meillä aseita vaan!”. Mutta aseita heillä ei ollut. Kukin sai pelastaa oman henkensä miten taisi. Tälläisissä pulissa oleviin sopii sananlasku ”Oma suu likempi kun kontin suu”. Huolimatta toisista, karkasi toinen puoli joukosta, eukot, mikä sinne mikä tänne. Jeremias, Hannu ja Sanna eivät toisistaan eronneet. Mitenkä eukkojen kävi, siitä ei mainitse taru mitään muuta, kun vaan sen, ettei heitä sen kovemmin kotiseudullaan nähty.

Metsä, jonka sisässä Jeremias ja Hannu morsiamensa, haki suojaansa, ei ollut laaja. Oikealla puolella oli pakenioilla maantie, sinnepäin ei käynyt heidän kääntyminen. Edessänsä oli heillä tuo vähäinen joki, vasemmalla lähellä järvi takanaan viholliset ja palava talo. Vähän matkaa metsän sisään kun olivat paenneet, niin olivat poissa venäläisten näkyvistä, seisahtuivat he. Että nyt hyvä neuvo oli kultaa kalliimpi, sen ymmärsivät kaikki, mutta mistä tämä neuvo? ”Miten sen tuhannen lailla ovat venäläiset saaneet veneemme, puhui läähöttäen ukko, mitä nyt teemme?”. ”Ellemme tässä säily, niin olemme perikadon omat”, vastasi Hannu. ”Eteenpäin, taaksepäin emme pääse, vasemmalle ei, oikealle ei, sillä

s.3 maantiellä varmaankin on vihollisiamme. Paras keino on että laskeumme, maata niin liki kun taidamme pensaiden suojaan. ”Onnen kauppa”, mumisi ukko, mutta parempaa neuvoa ei ollut hänelläkään antaa. Sitä aikaa ollutkaan pitempään neuvottelemiseen, sillä venäläisten tulo kuului jo jotenkin lähellä. Onnen oli kauppa. Pelastuksen ainoa mahdollisuus riippui siitä, että viholliset takaa ajossansa eivät sattuisi kätkössä oleviin. Jeremias haki pikaisuudessa itselleen suojan katajapensaan vieressä. Vähän matkaa hänestä makasi Hannu ja Sanna erään kituneen petäjän turvissa. Jos missään tässä metsässä oli kätköpaikkaa, niin oli se juuri tässä mihinkä pakolaiset olivat turvanneet, sillä tässä oli metsä sakein. Sanna ei ollut puhunut sanottavasti mitään, siitä saakka kun hän huomasi Myrrän palavan. Hänen turvansa oli Hannu. Vaaleana, vapisevana oli hän tätä turvaansa seurannut ja nyt petäjän suojassa maaten, syleili hän ylkäänsä ja kuiskasi: ”Herra Jumala!” Jos ne löytävät meidät, olemme kuoleman!”. ”Itseni tähden en pelkää”, vastasi Hannu”, mutta sinun, jos sinä joutuisit noiden julmien käsiin. Niin kauan kun elossa olen, se ei kumminkaan tapahdu”, lisäsi hän kun huomasi Sannan yhä enemmän vapisevan.

Venäläisten yhä lähemmäksi lähestymien esti puheen jatkamisen. Näiden huuto ja kirous oli kuulunut usealta päin. Nyt huomasi Hannu oksien ja maassa makaavain puitten räjäyksistä, että jotkut olivat häntä ja Sannaa aivan lähellä. Hänenkin sydämensä tykytti nyt kovemmin. Mutta lujana asui hänessä päätös ei elävänä antautua vihollisen valtaan. Tärkeä hetki, tärkeä silmänräpäys oli käsissä. Hannua ja Sannaa kohti tuli joku. Valmiina hypähtämään ylös piilostansa oli Hannu. Silloin vetäysi vihollinen vähän syrjälle päin. Ajatus, Jumalan kiitos, oli Hannun sydämestä sanoihin puhjeta, kun toiselta puolen paikkaa missä piilossa makasi, kuuli huudon, johonka toinen likempänä oleva vihollinen kohta kirouksella vastasi. Sanna oli painanut umpeen silmänsä, hän tuskin hengitti nyt. Ensimmäinen, lähempänä oleva vihollinen, kun kuuli toverinsa huudon, kääntyi tulemaan häneen päin. Tällä tiellään oli hänellä vastassa se katajapensas, jonka suojassa ukko Jeremias majaeli. Ukko oli hiljaisesti vetäynyt pensasta niin liki kun oli hänelle mahdollista. Pian käppyrässä makasi hän kyyristyneenä siinä. Hänkin oli hengittänyt vähän levollisemmasti, kun huomasi vihollisen sivu menneeksi, mutta nyt. Katajapensas olisi huonosti piilossa pitänyt ukkoa, ellei pensaan toisella syrjällä olisi maannut vanha kanto. Vihollinen nyt kun pensaan luo tuli, kulki entistä huolimattomammasti saavuttaakseen toveriaan. Kannon yli hyppäsi hän, mutta silloin. Koko painollansa oli hän astunut ukko Jeremiaksen niskalle. Ukko parka oli piilostaan löydetty. Mutta vaikea on sanoa kumpi enemmän tästä pelästyisi, vihollinenko vai ukko. Tämä kumminkin kohta älysi vaarallisen tilansa. Suuttuneena hyppäsi silmänräpäyksessä jalkeille ja samassa silmänräpäyksessä oli vihollinen suin päin heitettynä maahan. ”Perhanan sorkkaluu!, katso mihin astut!” kuuli Hannu Jeremiaksen huutavan.

Hannu, kun huomasi ukon löydetyksi, oli piilostaan kohonnut puoleksi. Mikä esti häntä ryntäämästä ukolle avuksi? Miksi kyykistyi hän alas piiloonsa jälleen? Sen teki rakkautensa. Sillä tuskin oli Sanna huomannut Hannun liikunnon, ennen kuin hän kaikin voimin tarttui häneen. Ken tietää oliko tämä kumminkaan estänyt Hannua, ellei ensimmäinen silmänheittonsa samassa olisi hänelle sanonut, mitä vaara Sannaa uhkasi. Maassa makasi vihollinen, ukko kyykistyneenä hänen päällänsä. Mutta vähän matkaa näistä seisoi toinen vihollinen, ampumaneuvo jo suorana ukkoa kohden. Ja samassa, ehkä vähän etäämmältä kuului ääniä. Jos olisi Hannu ollut yksinään piilossansa, emme tarvitse epäillä siitä, mitä hän olisi tehnyt, mutta nyt, muisti hän Sannaa.

136 s.2

Ukko tokasi allansa makaavaa muutamia kertoja. Vihollisen maallinen elo olisi nähtävästi tähän loppunut, ellei samassa pyssy olisi lauennut. Veritulva ruiskahti ukon kyljestä. Huudolla: ”Lempo teidät vieköön!”, vaipui Jeremias hiljaan maahan. Nyt tuli Hannun ja Sannan tila vielä entistä vaarallisemmaksi. Pyssyn laukaus kaikui metsässä. Ampuja kirosi julmasti iloiten. Seuraus laukauksesta ja ampujan huudosta oli, että toiset viholliset tännepäin kiirehtivät. Nyt valmisti Hannu itseään kuolemaan, sillä nyt oli hänestä hänen turvapaikkansa vallan turvaton. Mutta usein kun hätä on suurin, on odottamaton apu lähellä. Ampuja tosin kävi paikalla missä ukko oli kaatunut, mutta varovammasti kuin ennen kulki hän nyt. Hän pelkäsi nähtävästi väijyjiä jokaisesta pensaasta. Kun hän huomasi toverinsa elossa ja jo pystössä ja luuli ukko Jeremiaksen kuolleeksi, ei ollut hänellä mielestänsä mitään enää täällä tehtävää. Ennen pois siirtymistään antoi hän kaatuneelle ukolle aika potkahuksen, silmäili epäileväisesti ympärilleen ja läksi kiroovan toverinsa kanssa, joka ukon iskuista oli vähin tyrmistynyt, varovasti palavaa taloa kohti.

Yhä etäämällä kun kuului poismeniän äänet, silloin vasta uskalsi Hannu ja Sanna nousta piilostaan. Hiljaan kulkivat he kaatuneen ukon luo. ”Tämän työn et ole ilmaiseksi tehnyt, venäläinen, jos minä kostaa voin, sen lupaan ja vannon kautta Jumalan” puhui Hannu ja nosti hiljaan ukkoa kantoa vasten. Mutta nyt hämmästyi nuorukainen ja samassa leimusi ilon hohde hänen silmistänsä. ”Sinäkö se olet?” sanoi kuolleeksi luultu hiljaisella äänellä. ”Jumalan kiitos hän elää, Mutta kuinka veristä! oli Sannan vastaus. Verisiä oli ukko, mutta tuli hänen arvattavasti kiittää, että hän vielä oli hengissä. Hän kun tunsi luodin sattuneen kylkeensä, oli hän ilman omaa tahtoaan kaatunut. Mutta tyrmistyksiin hän ei tästä kumminkaan vaipunut. Hän päätti olla olevinaan kuolleena, sillä vastarintaa tehdä oli hänelle nyt mahdoton, sen havaitsi hän. Ja taasen nousi nuorukaisten ja ukon välillä kysymys, mitä nyt on tehtävänä? Mutta nyt oli Sannan vuoro vastata: ”Ensiksi on ukko Jeremiaksen haava sidottava, jottei veri pääse kuiville juoksemaan”. ”Aivan niin, se on ensimmäinen työ” vastasi Hannu. Ja nyt koetti hän varovaisesti riisua takin ukon yltä. Mutta jos ukko olikin maatessaan maassa vähemmästä määrästä tuntenut haavansa kivun, nyt kun häntä liikutettiin parahti hän kovasti. ”Hiljaan Jumalan tähden!” puhui Sanna pelästyen. ”Se on minun työni! Johonki minä kelpaan”. Ja naisen aistilla riisui hän takin ukon päästä, niin varoin, niin hiljaan, että vaikka ukko oli tuskissansa, hän kumminkin saattoi huutoansa pidättää. Sitten rievuilla ja reduilla, mitkä käsillä olivat, koetti Sanna veren tulvaa estää. Ja tässä työssään onnistui hän, ehkä ei täydellisesti, kumminkin niin että ukko, ehkä heikkona ja horjuen, taisi pystöön nousta.

Näiden seikkojen tapahtuessa oli päivä ehtoolle kulunut ja ehtoo yöksi alkanut muuttua. Pohjan yö, kesäinen yö on kaunis ja lämmin. Aurinko, joka ei pitkäksi aikaa levolle laskeu, valaisee hohteellaan sitä. Mutta kumminkin, kun jo kesäsydän kulunut on ja päivät yhä lyhetä alkavat, vallitsee, kun aika syksylle kuluu, öinä aina yhä enemmän tummeneva hämäryys. Hiljainen vaalea yö, joka jo hämäryyden rajoja lähestyi, ympäröitsi pakenioita, missä metsässä seisoivat, haavoitettu keskuudessaan. Savua, tulipaloa ei enää näkynyt Myrrällä. Ilma oli tyyni, lehteä puussa ei liikkunut, ylentävä hiljaisuus asui luonnossa. Tämä yön hiljaisuus saattoi kummallisen, oudon, viehkeän tunnon pakolaisten sydämiin, tunnon, joka sai heidät laskeumaan polvilleen nöyryydestä kiittämään Luojaa kummallisesta pelastuksesta.

s.3 Pelko oli heidän rinnoistansa poistunut ja ajatteleva järki ottanut sijansa heidän sydämissään. Mutta kumminkin asui näissä sydämissä kostonpyyntö, vaikka ei nyt enää kuitenkaan se koston himo, joka vihan innosta ei tiedä muuta kuin miten pahalla pahaa palkita.

Torppaan, mistä Hannu isänsä ja sisarensa kanssa asui, oli toista virstaa. Sinne päin alkoivat pakolaiset astua. Hiljaisesti, hitaisesti kävi kulku. Hannu talutti ukkoa, Sanna kulki heidän takanansa. Monta sanaa ei siellä vaihdettu, kullakin itsellään kylläksi ajattelemista ja mitä Hannun hiljaisista ajatuksissa nyt päätökseksi kypsyi, se on kohta nähtävä. Sannaansa ja haavoitettua vanhusta hän ei tahtonut jättää, muuten olisi hän ehkä kohta pannut mietteensä toteen. Maantien yli olivat pakolaiset päässeet, jo vähän matkaa polkuakin, joka vei Hannun kotiin, kun ukko julmasti ärjäsi. Kuivunut oksa oli siirtänyt tukon, joka haavaa peitti, oli saanut veren uudestaan vuotamaan. Siinä täytyi pakolaisten seisahtaa. Sanna sitoi uudestaan ukon haavan ja nyt kantoi Hannu vanhusta. Näin kävi kulku nopeammasti ja vähän jälkeen keskiyön olivat metsässä vaeltajamme perillä metsätorpassa.

Sanna kiiruhti sisälle. Torpassa ei ollut ketään. Autioksi oli se heitetty. Vanhus, Hannun isä ja Hannun nuori sisar olivat kadonneet. ”Oliko heitä onnettomuus kohdannut?” oli Hannun ensimmäinen surullinen mietintö, kun huomasi isänsä ja sisarensa poissa olevan. ”Olisivatko ne lähteneet kylään ja siellä joutuneet  vihollisten käsiin?”. ”Sitä en usko. Erkki on liian kivuloinen kyliä käymään ja Priitta, sisaresi ei ole ukkoa heittänyt. Luultavasti ovat ne metsään hiipineet”, sanoi Jeremias. ”Täällä olisivat kumminkin olleet hyvässä tallessa”, puhui Hannu. ”Polku tänne on aivan kaita ja tuntemattomalle tuskin näkyvä. Tänne eivät vihollisset osaa ja täällä eivät ole käyneetkään, eivätkä käy”. Hannu ei kohta jatkanut. Hän loi silmänsä Sannaan ja kummallinen, hellä tunto katkasi puheen. Sanna näki, että Hannulla oli jotakin mielessä, jotakin, jota hän ei suoraan rohjennut sanoa. Hän katsoi vakavasti sulhoonsa ja kysyi: ”Siis, mitä aiot tehdä? Otakin liikkuu mielessäsi”. ”Siis on minun meneminen heitä etsimään. Jääkää te tänne siksi aikaa. Pitkiä aikoja minä en viivy”, lausui Hannu. Hannun kasvot olivat rauhalliset. Sanna ei osannut aavistaakaan, mitä Hannun mielessä liikkui. Hän oli kumminkin juuri avata suunsa pyynnölle, ettei Hannu heitä jättäisi, kun tämä lisäsi: ”Jos on isäni ja sisareni metsään lähteneet, niin kauas eivät he ole menneet, sillä on heille tämä paikka. Laita sinä Sanna valkeaa, keitä ruokaa, vielä on vähän vakassa jauhoja liemeksi. Minä pian palaan. Kaikissa tapauksissa, pysykää täällä kunnes minä tulen takaisin”. Hannu lausui nämä sanat niin rauhallisesti, niin uskovaisesti, ettei osannut Sanna ja vielä vähemmin ukko häntä menemästä kieltää. Mene mutta tule pian takaisin, sanoivat he pois lähtevälle.

Hannu meni, lähti metsään päin, metsäpolkua. Sanna seurasi häntä silmäilyllään niin kauan kun hän näkyvissä oli. Sitten asetti hän ukolle vuoteen ja rupesi tulta ahjoon laittamaan, tahi paremmin tulta virittämään, sillä kyteviä hiiliä hän löysi tuhkan alta. Hannu oli metsäpolkua metsään päin lähtenyt kulkemaan. Hänen muotonsa, kun hän lähti, oli ollut niin rauhallinen kun aina ennenkin aikoina, joina hän kirves olalla tätä polkua kulki kaskea hakkaamaan. Mutta tuskin oli hän kääntynyt selin kotiinsa, ennen kuin hänen kasvonsa saivat toisen muodon. Kummallinen loiste hohti hänen silmistänsä ja hiljainen huokaus. Näenkö Sannaa ikänä enää, nousi hänen rinnastansa.

137 s.2

Kulettuaan niin pitkälle metsäpolkua, ettei häntä enää sopinut mökin ympäristöltä nähdä, poikkeusi hän äkkiä vasemmalle, sitten kiersi hän mökin ympäri metsän suojassa ja seisoi pian polulla taasen, mutta nyt seisoi hän päin kylään. Jo arvaat lukijani, mitä hänellä oli mielessä. Isäänsä ja sisartaan hän ei lähtenyt metsästä hakemaan, ehkä hän, kun lausui niiden sinne paenneeksi, ei valehdellut. Sanna oli hänelle kalliin maailmassa, ehkei hän ymmärtänyt eikä paljon ajatellutkaan kuinka kallis hänelle morsiamensa oli. Sannan tahtoi hän ensin rauhalliseen turvapaikkaan, ennen kuin uskalsi tehdä, mitä sydämensä hänelle käski. Nyt olio Sanna suojapaikan löytänyt. Hän itse, Hannu, oli pienellä valheella päässyt vastuksetta lähtemän. Hannu oli tästä mielissänsä.

Hän kulki hiljaan ja varovasti. Hänellä oli aseena kirves kädessään. Sen oli hän kotoansa ottanut. Sanna sen kyllä hänellä näki, mutta ei sitä ensinkään kummastunut. Yön hiljaisuus vallitsi vielä, linnutkin oksilla nukkuivat, kulkian askeleet eivät heitä herättäneet. Näin tuli hän maantielle, hän seisahtui tien syrjään ja silmäili ympärilleen. Ei mitään pelättävää näkynyt eikä kuulunut. Hiljaan kulki hän Myrrälle päin. Talo oli poroksi palanut. Viimeiset hirret kytivät, samate kuin vanha pölkky nuotiossa, jonka ympärillä viholliset päivällä olivat istuneet lehmäpaistia syöden. Mutta nyt vihollisia ei näkynyt, ei kuulunut mistään. Hannu ihmetteli ja kummallinen kammo tärisytti hänen ruumistaan, kun hän surmatun Ollin ruumiilliset jäännökset näki. Vähän aikaa katseli talon raunioita, sitten lähti hän Kauniaisten kartanolle. Entistä vielä varovaisemmasti kulki hän nyt. Ja syytä olikin hänellä siihen. Noin kivenheittämän talosta seisahtui hän äkkiä. Pian ihan hänen vieressänsä puuta vastaan nojaten, selin hänelle, näki hän vihollisen. Nukkuuko tämä, oliko hän valveella, sitä ei Hannu tiennyt. Mutta että vihollinen tähän oli pantu vartiamieheksi, sen hän ymmärsi. Silmänräpäyksen aikaa seisoi Hannu miettien. Vihan vimma sai hänestä taasen vallan. Hiljaan hiipien lähestyi hän vartiaa ja nyt huomasi hän, että tämä oli uneen vaipunut, että hän kannolla istui. Rohkeammasti lähestyi Hannu, nosti kirveensä ja äänettä vaipui vartia iankaikkiseen uneen. Olisi meitä kymmenkunta miestä, niin työmme onnistuisi mumisi hän korjaten kaatuneelta hänen aseensa.

Toinen oli ehkä tähän salamurhaan tyytynyt. Sitä Hannu ei tehnyt. Toinen olisi ehkä nyt paennut, Hannu astui hiljaan kartanoa yhä lähemmäksi. Itse kartano on jotenkin korkealla, josta näkö- ala on varsin ihana ja kaunis, josta nimensäkin saanut. Kukkulan törmä puistoineen esti kenenkään näkemästä Hannua, jos olisi näkijää ollut. Hannu pääsi ihan pihaa ympäröiväin huoneiden taakse. Täältä huoneiden välistä sopi hänen nähdä, miten pihalla oli asiat. Keskellä oli nuotio, joka oli sammumaisillaan, sen ympärillä makasi, mikä päin mikä jaloin tulta kohden, joukko vihollisia, mitkä kaikki näkyivät lepäävän syvimmässä unessa. Hannun sydän jyskytti entistä kovemmin. Jos hän yksin näitä vastaan rupeisi taistelemaan, oli hänen kuolemansa taattu. Ja kumminkin, kuta enemmän aikaa hän kujastansa makaavia katseli, sitä enemmän kohosi hänen intonsa, hänen halunsa antautua epätasaiseen tappeluun. Kiväärit olivat pystytetyt toisiansa vastaan vähän matkaa nuotiosta. Jos hän hiljaisuudessa voisi varstaa pois limpsiön, niin eivät pyssyt hänelle vahinkoa tekisi. Tuskin oli tuo ajatus johtunut hänen mieleensä, ennen kuin hän oli jo päättänyt. Kirves kädessä astui hän hiljaan, varovasti pihalle, hiipi kiväärien luo ja ryhtyi työhönsä. Maassa maaten, kirves vieressään, pakoon valmiina, aina tuon tuostakin luoden silmänsä nukkuviin, askaroitsi hän. Kolmessa kohden oli nuotion ympärillä kiväärejä pystytetty, kolme kussakin kohdassa. Suurella vaivalla oli hän jo kuusi kivääriä limpsiöt pois ottamalla tehnyt vanhingoittamattomaksi.

s.3

Hänen kyntensä olivat nyt kuluneet, hänen sormensa päät veressä. Hän ei enää voinut jatkaa, limpsiöt istuivat lujassa. Silloin ei ollut hänellä neuvoa muuta kuin kaataa pois sankkitruutin vielä jälellä olevista. Mutta silloin huomasi hän mitä ei ennen ollut huomannut. Kiväärejä oli useammissa kohdin. Kujastansa ei hänen sopinut nähdä muuta kuin puoli pihaa. Nyt huomasi hän asuinhuoneen seinää vastaan useampia ja ymmärsi samassa vaivansa turhaksi. Toinen olisi ehkä tähän tyytynyt ja nauraen miettinyt venäläisten kummastusta, kun herättyään he limpsiöt kadonneeksi huomasivat. Hannu ei sitä tehnyt. Hän oli kerran intoon joutunut. Hän, vaikka yksin, oli tullut miehuullisemmaksi kun havaitsi miten sikeässä unessa viholliset nukkuivat. Hän nousi ja lähestyi tuskin hengiten nuotiota. Siinä tunsi hän miehen, joka Jeremiasta oli ampunut ja nyt ei hän enää omaa vaaraansa miettinyt. Mies makasi jalat nuotioon selällänsä. Hänen luoksensa kulki nuorukainen. Sinulle minä annan ainakin passin, mumisi hän ja kuten rankaa ennen metsässä iski hän voimansa takaa miestä kirveen terällä päähän. Mutta jos oli vartiomies äänettä kuollut, niin tämä ei. Ennen kuin päivänsä lopetti ennätti hän sen verran ärjähtää ilkeästi, josta vieressänsä makaavat toverit puoleksi heräsivät. Jos nyt Hannulla olisi ollut vähänkään malttia, jos hän olisi moniaita silmänräpäyksiä odottanut, ken tietää, miten olisi hänen työnsä onnistunut, mutta innostunut nuorukainen, kun kuolevaisen ärjähdyksen kuuli, luuli itsensä huomatuksi, luuli väestön heränneeksi ja päätti uhrata niin monta kun tyrmistyneitä unenhorroksissa olevista ennätti. Kiiruusti repäisi hän repäisi hän kirveen kuolleen päästä, mutta kohta laskeakseen sillä toista.

Kolme oli pihalla täten surmansa saanut, ennen kuin muut ehtivät jalkeille. Vielä kahteen koski kipeästi kirvehen terä, ennen kuin nuorukainen näki parhaaksi paosta hakea pelastuksensa. Miten hiljaan hiipiväisesti hän pihalle oli tullut, siten kiiruusti rientäen pyrki hän nyt sieltä pois. Ja kiirut olikin nyt käsissä. Sillä jo ennen kuin hän oli kujaan ehtinyt. kuuli hän takanansa kiväärilukkujen räiskeen, vaikkei siitä mitään sen kummenpaa seurannut. Kujan toisessa päässä oli vähäinen kivi. Hannu kun kujaa äsken hiipi, ei sitä huomannutkaan. Nyt paostansa astui hän sen päälle. Se keikahti ja kirves kädessä makasi nuorukainen maassa. Vasemman käsivartensa oli hän pahasti loukannut. Mutta ehkä hän pian samassa oli jalkeilla taasen, oli tämä lankeemisensa kumminkin häntä viivyttänyt ja viivyttänyt niin, että hän, kun taaksensa kääntyi puolustaakseen itsensä, joutui takaa- ajajainsa käsiin. Mihinkä oli poika parka turvannut kun hän tähän vaaraan antausi? Sitä on vaikea sanoa. Hän oli ehkä luullut pääsevänsä pakoon, ennen kuin uniset miehet ennättivät tointua ja jos tointuvatkin sitä ennen, niin arveluille emme rupee. Jumala tiennee, ajatteliko poika parka mitään muuta kuin kostoa, karatessaan yksin kymmenien päälle. Vähän puuttui ettei hän onnistunut. Mutta vähästä paljon riippuu ja hänen vähästään se, että hän nyt oli surmattujen toverien vallassa.

Mitä tekevät viholliset hänen kanssansa? Surmaavat hänet paikalla, hirttävät hänen, polttavat hänen tulisessa nuotiossa? Moni muu syyttömämpi on tässä hirmuisessa sodassa saanut tälläisen ja vieläpä hirmuisemman surman. Iloiten ja riemuiten toivat kiinniottajansa hänen pihalle. Kaikki olivat nyt jalkeilla. Ei ainoastaan ne, mitkä nuotion ympärillä lepäsivät, myöskin ne mitkä huonehissa olivat majailleet ja joiden kiväärit Hannu oli seinää vasten pannuiksi nähnyt olivat pihalla. Niiden seassa huomasi Hannu pari upsieriakin. Töyttimällä ja potkimalla vietiin nuorukainen näiden luo.

138 s.2

Hannu kun huomasi, ettei hänellä ollut muuta kuin kuolema odotettavissa, tuli tästä varmasta tiedosta, jos mahdollista olisi ollut, vielä yhä entistä rohkeammaksi. Hän katseli vakavilla silmäyksillä ympärilleen ja ilmehymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän huomasi useain venäläisen kummastuksella kaipaavan heidän limpsiöitään. Mutta pitkää tarkastuksen aikaa ei hänelle suotu, ennen kun hänen tuli vastata teoistaan ja ettei tämä vastaaminen ollut leikintekoa, huomasi hän ympärillänsä seisovain sotilaiden riemuvista kasvoista. Mutta kumminkin tapahtui, ennen kuin hän vastaamaan käskettiin, tapauksia semmosia, ettei Hannu tiennyt mitä hänen tuli ajatella. Niin kummalliselta näkyivät ne hänelle. Väen päällikkö ei kääntynyt puheellansa Hannuun, vaan erääseen sotilaasen ja kiivaalta ja kovalta näytti hänen katsantonsa. Hän puhui muutamia sanoja, joita ei Hannu ymmärtänyt, mutta että upsieri sotilaille antoi joitakuita käskyjä huomasi hän kohta. Laumasta erkauni kaksi ja lähtivät pihalta metsään päin. Samassa tarttuivat toiset siihen sotilaaseen, joka upsieri ensinnä oli puhutellut, huolimatta hänen armonpyynnöstään heittivät he hänen maahan ja nyt alkoivat he onnetonta kurittaa raakalaisten raaimmalla tavalla. Säästän lukijani tunteita, kun heitän kertomatta tämän julman kurin laatua. Sanottakon vaan se, että kun oli vaivanen saanut kurinsa, makasi hän maassa ruumiina.

Tämä oli jotakin outoa, odottamatonta Hannulle. Jos olisi kurin laatu ollut toisenlainen, jos vaivainen kohta olisi kuoliaaksi ammuttu, olisi se ehkä ollut Hannulle mielleenkin, sillä yhtä hän se oli kuka vihollisensa surmasi, mutta nyt tätä julmaa menetystä nähdessään ummisti Hannu silmänsä ja inho anasti vihan pian hänen rinnastaan. Mutta minkä tähden tämä julma kuri tuli vaivaisen osalle. Me voimme vaan arvelulta vastata siihen. Ja arvelumme kuuluu näin, tämä sotilas raukka oli pantu kartanoa vartioitsemaan ja hän oli, kuten muutkin sotilaat, nuotion viereen nukkunut. Siinä hänen rikoksensa, joka sai kolmelle toverillensa surman. Että tämä oli onnettoman rikos, näkyi siitäki, että silläaikaa kun hän tuskissansa väänsi itseään, toivat ne, jotka upsierin käskystä olivat metsään päin vetäineet, etuvartian ruumiin pihalle. Viisi henkeä oli siis tämä Hannun salainen ryntäys maksanut. Nyt tuli hänen vuoronsa. Sotilaat seisoivat valmiina paikalla tottelemaan upsierinsa käskyn. Mutta tätä käskyä ei niin pian annettu.

Venäläisten parissa oli eräs, joka osasi suomen kieltä. Tämä kutsuttiin esille ja alkoi kummallinen tutkinto. ”Sano hänelle, että hän elävänä poltetaan”, huusi upsieri tulkin kautta. ”Minä tiedän sen, mikäpä siitä”, vastasi Hannu ja tulkki käänsi hänen sanansa. ”Sano hänelle, että hän ensin piestään!”. ”Vähät siitä! Nuo tuolla olen minä kumminkin surmannut, se on minun kunniani. Pieskää vaan minua”. Nuorukaisen vakaa käytös ja jäyhät vastaukset vaikuttivat upsierista ihan toista kun läsnä olevaiset sotilaat olivat ajatelleet. Upsieri kun oli kuullut Hannun viimeisen vastauksen, jäi seisomaan pitkään katsoen poikaa. Hannu ei tiennyt muuta kuin, että seuraava sana upsierin suusta oli hänen tuomionsa. Hän pani kätensä ristiin rinnallensa ja uhkaavilla silmillä silmäili hän tuomariaan. Kaksi ajatusta näkyi upsierissa taistelevan. Väliin loi hän silmänsä kytevään nuotioon väliin kuoliaaksi ruoskittuun sotilaaseen päin. Vihdoin näkyi hän päättäneen. Sanan sanoi hän ja viittasi sormella kenttää. Sanaa ei Hannu ymmärtänyt, mutta mitä sana sisälsi, sen huomasi hän, sillä samassa tarttuivat lähellä seisojat häneen ja voimatta suurta vastarintaa tehdä, oli poika parka heitetty kumoon kentälle. Hannu arveli, että sama kuolema, joka vartialle oli tullut osaksi, oli hänelle määrätty.

s.3

Ja ehkä hän jo itsessään oli sanonut jäähyväiset elämälleen, kävi nyt, kun kuolema oli hänen edessä, kummallinen, kauhistuttava pelko hänen sydämensä läpi. Mutta mitä auttaa pelko kuolemassa, pelko ei pelasta. ”Nyt on tarvis kaikkea järkeämme”, oli Hannu sanonut järvellä veneissä istujille. Nyt, jos koskaan, tarvitsi hän itse kaiken järkensä. ”Nero keinon keksii”. Sen sananlaskun tunsi Hannu. Mutta, jos kysytään neroa keltä, niin sitä kysytään siltä, joka semmoiseen pulaan on joutunut, johon nuorukaisemme tässä, jos on hänellä mieli semmoisesta pulasta päästä. Väärin sanoisimme, jos lausuisimme Hannulla olleen tässä tälläisistä pelastavaa neroa. Mutta josko pahoista pulista nero ei itseään tunne, ei ajatusten perustuksiin nojau, niin, jos sitä kellä on, se ihminen itsensä siitä tietämättä saapuu muotoon, tuskissa ikään kuin irtaupi se ja synnyttää seikkoja, jotka , jolleivät kohta pelasta, kumminkin ajaksi keskeyttävät tapaukset heidän juoksustaan.

Hannu kun tuntuvasti tunti mikä häntä odotti, kärsi sanaa sanomatta vähän aikaa. Yhtäkkiä huusi hän: ”Tätä työtä, te roistot ette tee kostamatta!” Mitä hän näillä sanoilla oli sanovinaan, sitä ei hän itse tiennyt. Kentiesi toivoi hän kostoa siltä isänmaalta, jota hän, ehkä itse siitä tietämättä rakasti. Olkoon miten ollee tämän toivonsa kanssa, näistä sanoista asui kumminkin se syntysana, joka hänen eloon palautti.

139 s.2

Että sanansa oli kuultu, sen huomasi Hannu kohta, sillä pyövelit lakkasivat häntä lyömästä ja tulkki käänsi hänen sanansa upsierille. ”Mitä näillä sanoilla tarkoitat?” oli kysymys, joka iskujen siasta seurasi. Nyt Hannun ajatus saanut johtoperän. Hän ei suoraan kysymykseen vastannut, hän vaan lausui: ”Sen sanon, että minun voitte tappaa yhdellä tahi toisella keinolla, mutta tappakaa vaan, itsepä sitten näette, kenenkä tapoitte”. Nämä sanat saivat aikaan pitkän keskustelun upsierein välillä. Mutta mitä siinä keskusteltiin, sitä ei Hannu ymmärtänyt. Että hän oli aiottu joksi kuksi muuksi kun uhriksi kuolleiden vihollistensa haahvoille, sen huomasi hän siitä, että hän nostettiin ylös, että hän vietiin huoneesen.

Mitä siellä tapahtui on kerrottava, koska huonehessa kypsyivät Hannun äsken syntyneet ajatukset, jotka saivat kertomksemme seikat ihan toiselle radalle. Miksi upsierit luulivat Hannua, se tosin ei ole tiedossamme, mutta , ettei häntä enää niin halpana pidetty kuin hän todellakin oli, sen huomasi nuorukainen itse kohta. Hämärät sanansa ja urhea, peloton työnsä oli tämän vaikuttanut. Hannu älysi, josko ei aivan selvään, kumminkin osaksi asemansa. Täällä nyt koettivat upsierit kaikin päin tiedustella Hannulta asioita ja hän, nuorukainen, tiesi heille vastata. Mutta aivan paljoa viisaammaksi eivät viholliset tulleet. Hannu osasi antaa viittauksia semmoisia, mitkä saivat venäläiset hämmästymään. Ja kun hän kerran oli sanoillansa, sanomillansa sen voittanut, oli hän samalla itse voiton puolella. Upsierit näkyivät unohtaneen, mitkä tuhotyöt hän, yksityinen oli matkaan saanut. Pää- asialliset tiedot, joita Hannu antoi, olivat seuraavia: Suomalaiset olivat tarttuneet aseisiin, olivat vannoneet tappaa jokainoon vihollisen. Paikkakunnilla, missä venäläiset olivat käyneet, oli väki kokoontunut ja salaa alkanut marssia heidän jäljissänsä. Mouhijärvellä ja Kyrössä oli samaten väki tarttunut aseisiin, jotta nyt, kun venäläiset olivat suomalaisten käsissä, yleinen surma heitä uhkaisi. Siihen lisäksi tiesi Hannu kertoa, että nämä hankkeet olivat varsin salaisesti toimitetut, jottei venäläisten pää- armeija saisi siitä vähintäkään tietoa. Sen osan vihollisia, joka nyt Suoniemessä majaili, sanoi Hannu suomalaisten arvanneen noin pariksi sadaksi mieheksi, ehkei hän voinut tätä ihan todeksi vakuuttaa. Näillä tälläisillä tiedoilla, joita hän vähitellen ja ikään kuin pakosta jakaeli, sai hän vihollisensa yhä enemmän hämmästymään, varsinkin kun hän lisäsi: ”Puhunko valetta vai totta, sen olette minun äskeisestä käytöksestäni nähneet. Me olemme vannoneet oman kuolemamme uhalla kostoa. Ettemme apua hae liittolaistemme paljoudesta, sen olette te huomanneet. Jokainen meistä on valmis kuolemaan”.

Tämä viimeinen puhe suututti kumminkin hirmuisesti toista upsieria. Paljastetulla miekalla oli hän valmis ryntäämään Hannun päälle. Mutta tästä esti häntä toinen ja pitkä keskustelu alkoi taasen upsierein välillä. Tämän keskustelun kestäessä ennätti Hannu taasen miettiä ja kuta enemmän hän mietti, sitä yhä enemmän rupesi hän toivomaan omaa pelastustaan. Vihdoin oli keskustelu loppunut. Mutta tämä oli synnyttänyt kummallisen esityksen, joka nyt Hannulle esitettiin. ”Elämäsi on meidän vallassamme, mutta me tahdomme armahtaa sinua, jos sanot mihinkä aikaan suomalaisten on aikomus karata meidän päällemme. Siihen lisäksi tulee sinun sanoa, millä lailla voimme tätä päällekarkausta välttää”. ”Etten minä kuolemata pelkää, sen luulen jo teille näyttäneeni. Mutta kumminkin, koskei minulle vihollisenkaan kuolemaa ole mieleen, jos vaan sitä välttää taidan, tahdon vastata kysymykseenne. Kun aurinko on täydelleen noussut taivahalle, silloin pelastakoon itsensä kuka teistä sitä voi. Vieläpä tahdon lisätä pelastustien keinonkin. Teidän hallussanne on suuri kirkkovene ja joitakuita toisia pienempiä.

s.3    Paetkaa mannermaalle jollekulle saarelle, niin kauan kuin aikaa on ja odottakaa siellä kunnes suomalaiset ovat sivu kulkeneet”. Mitä Hannu tällä neuvollansa mietti lienee varsin vaikea sanoa. Kentiesi ei ollut hänellä mitään muuta juurta tähän lauseeseensa kun se: ”Joka aikaa voittaa, sille voitto koitta”. Toinen upsiereista, se joka olisi tahtonut paikalla surmata Hannun, silmäili häntä kauan epäilevästi. Vihdoin kysyi hän: ”Mikä takaa, ettet sinä petä meitä?”. Se että teillä on veneet, että te niillä pääsette minne tahdotte”, vastasi Hannu. Tämä vastaus tyynnytti nähtävästi epäileväistä. Upsierit taasen juttelivat keskenänsä. Seuraus tästä oli, että muutamia sotilaita kutsuttiin sisälle ja näille annettiin nyt useita käskyjä, jotka näkyivät kummastuttavan heitä.

Hannu kun sanoi vihollisten luvun pariksi sadaksi mieheksi oli erehtynyt. Heitä Kuljun ja Kauniaisten tienoilla ei ollut viittä tahi kuuttakymmentä enempää.

140 s.2

Tämä tosiasia, hämmästys ja pelko saivat upsierit uskomaan Hannun sanoja. He olivat antaneet käskynsä Hannun neuvon mukaan, olivat aikoneet paeta pois mannermaalta. Kuljun kirkkovene makasi rannassa, rosvot olivat sen sinne tuoneet. Sillä oli venäläisten aikomus matkustaa. Mutta jos olisi Hannu ymmärtänyt, että vihollisilla oli aikomus kulkea järven poikki Tottijärvelle päin.

Kauneudessaan nousi aurinko. Pilvitön kuten eilenkin oli taivas ja ilma tyyni. Kun huonehesta upsierit ja Hannu palasivat, oli vihollisjoukko pihalla. Siellä nyt marssittiin rannalle. Jos Hannu parka luuli antamainsa tietojen tähden pääsevänsä vapaaksi nyt, niin siinä pettyi hän. Hän, kun joukko rannalle lähti, jäi seisomaan, mutta pian huomasi hän, ettei tätä hänelle sallittu.  Ja kun hän tämän huomasi ja näki millä vihan silmillä venäläiset häntä silmäsivät, niin aavisti hän, että vasta kuolemassa hän vapautensa saisi. Ja ennen kuin kuolema häntä saavuttaisi, saisi hän seurat venäläisiä ken tietää kuinka pitkälle. Se hänen ilonsa kumminkin, että viholliset olivat onkeen tarttuneet ja nyt olivat valmiit jättämään sen paikkakunnan, missä Sanna asui.

Hiljaan ja hitaasti juoksi vene kirkasta järveä. Hannu istui perässä upsierin vieressä. Täällä sai hän vielä vastata moniin kysymyksiin, joita upsierit hänelle tekivät, tai kertoa mitkä ja minkälaiset maat olivat järven tuolla puolen, oliko paikat siellä asutut. Hannu vastasikin todenmukaisesti, kunnes hän huomasi, että venäläisillä oli aikomus järven toiselle puolelle soutaa. Silloin rupesi hän miettimään keinoa, miten vapaaksi päästä. ”Soutakaa saarelle, niin saatte nähdä mikä teitä olisi uhannut, jos olisitte maalle jääneet”. Saarelle ei ollut matka pitkä, upsierit alkoivat miettiä keskenään ja tämän kestäessä, kypsyi Hannussa uusi ajatus. Tavalla tai toisella tahtoi hän vankeudestaan päästä ja tätä tapaa mietti hän. Vihdoin lensi ilon leimu hänen silmistänsä. Sekin on keino, mumisi hän hiljaan, mutta se on hirmuinen.

Vähän matkaa siitä paikasta, mistä vene nyt oli, oli salakari. Tätä karia kohti kulki vene. Tähän huomioonsa perustuivat Hannun vapaaksi pääsön hankkeet, kun hän huomasi, etteivät aikoneet saarelle nousta. Ympärille Hannu ei enään katsonut, alas veneen pohjaan tuijottivat hänen silmänsä yhtäkkiä, kosk veneen pohja salakariin, kulki entistä kulkuaan pari kyynärää ja seisahtui. Salakari oli vähäinen kooltansa ja juuri keskelle sitä oli vene noussut. Nyt alkoi hirmuinen rähinä veneessä, jota upsierin komanto huudot tuskin taisi hillitä, varsinkin kun kohta huomattiin mitä tämä karille puskeminen oli matkaan saanut. Perästä tulvasi vettä ankaralla vauhdilla veneeseen. Eikä kummaakaan, että niin tapahtui. Venäläiset luulivat veneen pohjan särkyneeksi, luulivat sen saanee reijän, josta vesi nyt tulvasi sisään. Ei ollut kukaan huomannut,  mitä Hannu oli tehnyt. Jos olisivat tienneet, että Hannu oli vesitulvaan syyllinen, olisi hän ollut kuoleman. Mitä oli Hannu tehnyt? Hän oli kenenkään näkemättä jalallaan irti ottanut veneen pohjassa olevan tapin ja samaten jalallaan työntänyt sen syrjälle näkymättömiin, veneen pohjaa pitkin menevän laudan alle. Tästä reijästä nyt tulvasi vesi, mutta jalallaan kätki Hannu alussa reijän, jotteivät venäläiset rikkeintä paikkaa huomanneet. Jos viholliaet olivat oudot veneellä kulkemaan, vielä odompi oli tilansa tässä nyt. Vene oli karilla, se täyttyi hiljalleen vedellä ja viholliset, mitkä Venäjän lakeista sisusmaista tulivat, eivät tietäneet mitä tässä oli heillä tehtävänä. Se upsiereista, joka vihan silmillä jo alusta oli    s.3    Hannua katsellut ja hänen neuvoansa petturin neuvoksi arvannut, oli pian ainoa, joka tässä vaarassa ei menettänyt järkeään. Hän oli noussut seisaalle ja mela kädessä koitteli hän veden syvyyttä veneen molemmin puolin. Kun hän huomasi, että karilla oli tuskin kyynärän syvästi vettä, antoi hän muutamia käskyjä, jostanseuraus oli, että muutamia miehiä, peläten ja pahasti irvistellen astui veteen ja koitti työntämällä saada veneen karilta pois. Vähän aikaa tässä työssä oltuaan, kun veneessä oleva väki oli vetäinnyt perään, onnistuikin tämä. Kukaan tästä väen perään tungoksesta ei ollut niin iloinen kun Hannu, sillä yhä kiivaammalla vauhdilla pulppusi nyt vettä veneeseen, kun paino perässä eneni. Puolta polvea myöden vedessä seisoivat miehet perässä, kun vene vihdoin saatiin liikkeelle. Vaan tässä astui uudelleen silmiin venäläisten tottumattomuus. Liikkeelle oli vene päässyt, mutta tuskin havaitsivat viholliset tämän, ennen kuin he taasen kiiruhtivat kokka puoleen, sillä seurauksella, että tämä puoli veneestä jälleen tarttui kiinni ja vesi veneen peräpuolesta juoksi kokkaan päin. Äskeinen temppu oli nyt taasen uudistettava ja siinä taasen kului aikaa. Yhä enemmän vettä tulvi veneeseen. Siinä hätääntyivät venäläiset ja kuten aina hätääntyneissä tiloissa käy, kävi nyt tässäkin. Mitä maltilla ja järjellä vähässä ajassa saadaan tehdyksi, siihen kuluu hätääntyneiltä paljon aikaa. Vihdoin oli vene irti saatu karilta, mutta nyt oli siinä vettä sen verran, ettei Hannu enää peljännyt vihollistensa huomaavan, mistä vesi veneeseen pulppusi. Enämmän kun puolellaan vettä oli vene, kun nyt kiiruusti soudettiin saarta kohden.

Joka joskus on ollut tilaisuudessa nähdä, miten veneen vakavuus katoo samassa määrässä kun se vedellä täytyy, ymmärtää mitä tästä pian oli tapahtuva. Venäläiset eivät tienneet rauhassa istua. Epätasainen soutaminen kallisti veneen milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja esti samassa kulun. Hätä ja hämmästys enensi vaaran. Saarella oli pelastus ja saarelle ei ollut kauas enää. Hannu oli istunut itsekseen tyytyväisenä siitä, että työnsä oli niin hyvästi onnistunut. Jos hänen sanomme julmaksi, jos myöntää täytynee, ettei hän rehellisesti käyttäinyt vihollistansa vastaan, niin tarvitseeko meidän muistuttaa, missä aikakaudessa hän eli, mitkä syyt häntä yllyttivät. Neljäkymmentä kyynärää vielä ja vene olisi ollut rannalla. Mutta nyt heidän tämän verran matkaa rannalta ollessaan tapahtui se seikka, jota Hannu oli odottanut. Vene kaatui ja suin päin syöksyivät viholliset järveen. Tämä näkö olisi hirvittänyt kaikkia, joiden sydämissä ei leppymätön viha vallinnut. Mutta oliko tälläistä näkijää. Hannu oli itse samassa vaarassa kuin muutkin, mutta itseänsä varten hän ei peljännyt, hän tiesi, että hän osasi uida. Kun vene kaatui, oli hän valmis antaumaan järven valtaan, hakemaan pelastustaan. Hän ei veneen vedellä täyttyessä ollut huomannut, että tuo erityinen vihamiehensä upsieri, oli häntä kolkosti silmäillyt. Jos olisi hän sen nähnyt, olisi hän tiennyt olla varuillansa. Nyt samassa kun vene kaatui tunsi Hannu polttavan kivun päässään ja kun vene oli kaatunut ei Hannu enää uimalla tiennyt pelastaa itseään. Upsierin meikka oli iskenyt suuren tyrmistyttävän haavan hänen päähänsä.

142 s.2

Hiljaan sanoa sanomatta upposi hän, juuri silloin kun hän jo luuli pelastuksensa pian varmaksi sai surmansa siinä, missä hän ei ollut tietänyt surmaa pelätä. Ken tiesi häntä kaivata, kun hänen kuolleeksi kuuli? Isä, sisar ja morsian! Kauniimpaa kuolemaa voiko nuorukainen kuolla? Mitä hän osasi tehdä pelastaakseen kotiseutuaan vihollisten vallasta, sen teki hän. Ja josko pelastuksensa keinot  olivatkin raa- at, ken häntä siitä soimaa. Hän teki, mitä hän taisi ja omaa henkeänsä hän ei siinä myöskään säästänyt.

Mutta miten kävi venäläisten? Ken ihmisiä hengen hädässä on nähnyt, osaa itselleen kuvata heidän asemansa. Ylösalaisin keikkui suuri kirkkovene, airot, istuinlaudat, melat, auskarit uiskentelivat tyynellä järven pinnalla. Niiden vieressä käppyröitsivaät, huusivat hätääntyneet, joiden seasta ainoastaan ani harvat osasivat uida. Suurin osa heistä sai ensiksi mitä itse, mitä toisten avulla kiinni veneestä. Mutta siitä kiinni pitäminen ei ollut helppo. Tuskin oli joku saanut käsillään kiini siitä, niin jo tähän onnelliseen tarttui toinen ja molemmat makasivat taasen veden vallassa. Näin oli pian jokainen ensi hädästä päässyt ja taasen samaan hätään vaipunut. Ketkä voimakkaimmat olivat, ne kestivät. Ystävä torjui pois tykönään ystävän pelastaakseen, itsensä. Sotilas ja upsieri. Kaikki olivat nyt yhdessä pahassa yhden arvoisia. Henkitoreissaan oleva sotilas tarttui kiinni nuorempaan upseiriin ja molemmat katosivat ensimäisinä siihen suureen hautaan, joka oli nielaissut Hannun.

”Jo saavat kalat herkkua!” olisi ukko Jeremias sanonut, jos hän tätä tapausta järvellä olisi nähnyt. Mutta hän ei sitä nähnyt. Yksi ainoa löytyi joka sen näki, mutta häntä ei huomannut kukaan. Kuoleman kanssa taistelivat venäläiset. Toinen toisensa perästä irtautui veneestä ja upposi. Toiset huusivat ja toiset rukoilivat, vielä toiset koittivat kuoleman hädässään ristinmerkkiä tehdä. Järvi on saanut saalista. Kymmenkunta on enää jälillä, enemmän kuin toinen puoli uponnut. Näistä oli joku saanut miekkahihnan heitetyksi veneen yli ja tämä keksintö pelasti jäljellä olevat, sillä toiset, kun tämän huomasivat, seurasivat esimerkkiä ja heittivät veneen yli mitä soveliainta käsiinsä saivat. Kahden puolen venettä venyivät sitten venäläiset, aina kaksi vastatusten.

Hiljainen virta ja vähitellen nouseva aamutuuli kuljetti venettä, mutta näkymättömän hitaasti, saarta kohden, ehkä aikaa kului ennen kuin kukaan tätä pelastuksen ennustusta huomasi. Mutta kun se oli huomattu, oli hämmästyskin kadonnut. Niin vähän tarvitaan! Likimäärin tunti oli kulunut, ennen kuin vene oli kulkenut nuo neljäkymmentä kyynärää ja ennen kuin eräs tovereista tunsi jalkansa pohjaan. ”Jei Bohu!” huusi hän ja hiipi niin pikaisesti kuin taisi rannalle. Toiset eivät viipyneet ja pian nähtiin jäljelle jääneet sotilaat upsierinsa kanssa pelastettuina rannalla. Mitä siinä miettivät, sitä emme tiedä kertoa. Sanottakoon vaan se, että uinnistansa olivat niin typertyneet, etteivät tienneet korjata venettään rannalle, ennen kuin se oli liian myöhäistä. Saaren päähän olivat päässeet. Kun venettä rupesivat ajattelemaan, oli tämä jo saaresta niin kaukana, ettei sitä kukaan enää uskaltanut mennä perimään. Alussa tuo ei heitä murehduttanutkaan. Vetimärkinä seisoivat venäläiset rannalla. Kaikki mitä irtainta heillä oli, oli seurannut järven syvyyteen heidän uponneita tovereitaan. Mutta jättäkäämme jälelle jääneet saarelle ajaksi ja kääntykäämme katselemaan miten toisten tuttavaimme kanssa on käynyt.  

142 s.3

Torppaan, mihin syksyllä oli Hannun aikomus emäntänsä noutaa Sannansa, oli Sanna ja Jeremias jätetty. Kahden kesken olivat ne siellä toinen haavoitettu, toinen terve. Käskyn, minkä Hannu oli Sannalle antanut, täytti hän. Jeremiaksen haavan siteen avasi hän, pesi haavan puhtaaksi, sitoi sen jälleen ja laitti sitten vanhalle tuttavalleen ruokaa, sen mukaan kun aineita tähän torpasta löytyi. Sitten istui hän tulen ääreen ja odotti Hannun tuloa, odotti Hannun isän ja sisaren tuloa. Vanha Jeremias oli laskeutunut maata vuoteelle ja valitteli seillä hiljaisella äänellä kipujaan, tuon tuostakin kiroten ampujaansa. Näin kului aika päiväksi. Sanna silmäili yön vaaletessa ulos. Kauneudessaan nousi aurinko. Luonnon elävät heräsivät öisestä unelmastaan, mutta järjellisiä laisinkaan ei nähty. Elävätä ihmistä ei. Kuolleita, niitä asui yltä kyllin Sannan ajatuksissa.

Sanna ei tiennyt pahaa aavistaa. Hän odotti Hannua, mutta tätä ei näkynyt. Jeremiaksen valitusääniä ei kuultu. Hän oli nukkunut kivuistaan. Yksin herällään oleskeli Sanna torpassa. Siellä sammuneen tulen viereen, laskeutui hän maata, mutta uni saavuttanut hänen silmiänsä. Kummaapa kyllä! Aikaa kului. Hannua ei kuulunut, mutta kumminkaan ei osannut Sanna pahaa aavistaa. Päinvastoin houraili hänelle hänen kuvituksensa kuvia semmoisia, joita ei koskaan ennen uneksinut. Hän näki itsensä torpan emäntänä, Hannun vaimona. Ihanana, onnellisena kuvautui hänelle tulevaisuus. Hän oli mielessänsä niin onnellinen, niin surutta kun ihminen maailmassa voi olla. Vihollisista ajoista ei ollut hänellä vähintäkään muistoa. Näin silmät auki makasi hän kovalla permannolla, kuullen miten huokeasti ukko Jeremias hengitti, vihdoin.

Vihdoin hypähti hän ylös. Hänen kauniit kuvituksensa olivat muuttuneet. Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä. Oli kuin olisi joku yhtäkkiä tulisilla kourilla häneen koskenut. Hän heräsi unettomasta unestaan, hän muisti kaikki ja hän kaipasi Hannua. Hän näki ettei Hannu vielä ollut tullut takasin. Silloin pelästyi hän, silloin aavisti hän pahaa. Hannun sisaren vanhan hameen heitti hän vanhan haavoitetun ukon päälle ja pian mitään muuta muistamatta kun Hannua, läksi hän tuvasta. Pelkäämättä mitään, yksin Hannua muistellen, kiiruhti hän polkua pitkin, samaa polkua, jota Hannu moniaita tuntia ennen oli kulkenut. Hän huusi ääneensä muutamia kertoja sulhoaan. Mutta kun ei hän vastausta saanut, hiipi hän yhä kiiruummasti edelleen. Hän muisti nyt, missä vaarassa hän Hannunsa kanssa nykyään oli ollut. Hän joka silloin pelkäsi, ei nyt peljännyt. Hän kuvasi itselleen Hannun joutuneeksi vihollisten valtaan, ja hän joka äsken pelkäsi oman itsensä tähden, ei nyt peljännyt.

143.s2

Näissä kummallisissa mielissä kulkien tuli hän Myrrälle. Siellä, kun hän ei nähnyt ketään, poikkesi hän polulle, joka vei Kauniaisten kartanoon, kulki samaa tietä, astui samoille turpeille, minkä ruohot eivät olleet täydelleen suortuneet siitä kuin Hannu ne alas polki. Veikö, ohjasiko häntä tällä tiellänsä aavistus? Herättikö häntä hänen kauniista kuvituksistansa ylenluonnollinen aisti? Sanoiko hänen kuolematon henkensä, että Hannu oli tämän maallisen elämän lopettanut samana hetkenä, jona Sannan ihana unelma hirmuiseksi muuttui? Vastatkoon tähän ne, jotka luulevat tietävänsä, missä yhteydessä tämän elämän ja haudan tuolla puolen olevat henkilöt ovat!

Kauniaisten kartanon pihalle tuli Sanna. Siellä vasta seisahtui hän, sillä siellä näki hän jotain outoa. Hän tiesi, hän tunsi kuolleet siellä Hannun uhraamiksi uhriksi, sillä niiden keskellä näki hän ja tunsi Hannun verisen kirveen. Mutta pois tästä hirmun paikasta riensi hän. Riensi, mutta seisahtui taasen, sillä järvellä näki hän oudon näön. Hän, hän siis oli se ainoa, joka näki, miten venäläiset kuoleman kanssa taistelivat, näki miten Hannu murretulla päälaella upposi järveen. Mutta tunsiko hän järveen ensiksi kaatunutta armaaksensa.

Hirmustuneena seisoi hän rannalla ja näki, mitä järvellä tapahtui. Sanna parka! Öinen unelma, jos unettomassa unessa voi sen unelmia nähdä, oli saanut koko hänen hengellisen olentonsa murtuneeksi ja nyt, nyt havaitsi hän aavistuksensa aanat toteutuneiksi, mutta Hannua, jota hän kaipasi, jota hän rakasti, häntä ei hän kuolleenakaan nähnyt. Hän oli nähnyt veneen kaatuneena, oli nähnyt, miten kuoleman kanssa viholliset taistelivat, nähnyt monet niistä, joita hän nykyään oli pelännyt, iäksi uppoavan Kuloveden kirkkaan veden alle. Mitä teki hän, mitä sanoi hän tähän? Hän ei tehnyt mitään ei sanonut mitään. Mutta järven rannalle laskeutui  hän istumaan, ja mitä hän siinä mietti, jos hän siinä mitään mietti, sitä emme ota sanoaksemme. Verinen kirves, Hannun kirves, joka hänellä oli kädessä, ja mitä hän oli nähnyt, kaikki sanoi sanoja selvemmin, mitä Hannulle oli tapahtunut.

Hänen silmänsä olivat kääntyneet saarta kohden, itkua! näissä silmissä ei ollut, kyyneltä i vierryt hänen vaaleita poskia myöten. Mutta jos ken häntä tuosta olisi nähnyt, olisi tämän ensi silmäily sanonut, että rannalla istuva nainen, neitonen vapisi. Tämä näkijä olisi luullut vavistuksen syntyneeksi siitä hirmuseikasta, missä venäläiset taistelivat kaatuneen veneen ympärillä. Sano sinä, lukiani, vapisiko hän, tämä nuori Suomen neitonen, tästä syystä? Sinä vastaat, ei! Ja kumminkin eivät hänen silmäilyksensä luovu saaresta, mihin hän näkee venäläisten pelastuvan.

Rataansa kulkee aurinko ja sen kulkiessa kuluu päivä. Kauniaisten kartanon ympäristössä vallitsi tänä päivänä hiljaisuus. Ainoa järjellinen, joka tätä hiljaisuutta olisi voinut häiritä oli Sanna, mutta rannalla istuu hän ääneti. Siinä istui hän, istui sanaa sanomatta tirkistäen saarelle päin. Mutta surullisenkin päivä kuluu lopulle, epäilyksenkin alainen aamu loppuu. Ehtoopuolella päivää nousi hän. Hiljaan, hitaisemmasti kuin hän oli tullut, kulki hän polkua maantielle ja sinne tultuaan kulki hän sitä, kulki sivu polun, joka vei metsätorppaan, minkä emäntänä hän oli toivonut saavansa elää ja kuolla. Minne matkusti hän? Sen luo, joka hänen oli päästänyt ensi kerran Herran pyhälle ehtoolliselle. Sinne kävi hänen tiensä. Kirkkoherraansa oli hän oppinut, kuten muutkin seurakunnassa, surussa turvaimaan. Kirkkoherran luo kulkee hän.

143 s.3

Kaksi peninkulmaa kulkee hän, ei kiirnusti, ei hitaisesti. Hänen kulkunsa on semmoisen, joka surutta ja murheetta askeloitsee. Mutta surutta ja murheetta ei kukaan tällä lailla, istumatta, levähtämättä kulje kaksi pitkää peninkulmaa. Aurinko oli laskenut kun hän Huidan talon sivu kulki, yö jo käsisisä kun hän Koljaan ja Mäenpään tiluksia poikki astui, keskiyön aika oli kun hän Karkun pappilaan ehti.

Useita vuosia on kulunut siitä, kun minä tämän jutun ”Sadan leukaluista” kuulin eräältä vanhalta ukolta Suoniemessä. Kun ukko kertomuksessaan tuli siihen kohtaan, missä Sanna pappilaan ehti, keskeytin minä häntä kysymyksillä. ”Mitä mietti tyttö? Miten kävi hänen pappilassa, siellähän majaili venäläisiä, sielläkin”? Ja ukko vastasi: ”Mitä Sanna mietti, sen tiennee Jumala! Muuten, niin mitäpä siinä oli miettimistä”! Ja ukolla oli oikeen. Sanna tahtoi purkaa sydäntänsä, tahtoi saada lohdutusta. Ja hän tarvitsi sitä. Toiseen kysymykseeni lausui ukko: ”Pappilassa oli venäläisiä, hyvä että sitä muistatte”! Ja että vihollisia siellä oli, sen muistat sinäkin, hyvä lukiani, sillä sinä tiedät mitä edellisenä yönä oli pappilassa ja pappilan tienoilla tapahtunut.

144 s.2

Sinä muistat mihin tilaan jätimme kirkkoherran, kun käännyimme Hannun ja Sannan luo. Kirkon ylisellä lepäsi hän, jos sanaa lepäsi voi tässä käyttää, viimeksi kuluneen yön karjapojan kanssa. Siellä vapisi hänkin niistä tapahtumista, joita omat silmänsä olivat aamulla nähneet, siellä vietti hän pitkän päivänsä ruuatta, juomatta, uskaltamatta liikkua mihinkään. Ja pitkä oli hänelle tämä päivä! Unta hän ei sen kuluessa silmiinsä saanut, niin kuin nuori kumppaninsa heidän pimeässä piilossaan. Vihollisten vallassa oli pappila ja naapuritalot. He olivat nähtävästi aikeessa näillä seuduin viipyä useitakin päiviä, sillä mitään ei huomattu, joka olisi ennustanut heidän pois lähtöään.

Pappilaa kohden, missä venäläisten tänpuoleinen päällikkö majaili, kulki Sanna keskiyönä. Kovempaa nyt, kuta likemmäksi hän pappilaa tuli, kulki hän. Mutta kun hän taloa liki tuli, seisahtui hän äkkiä. Yön hämärässä näki hän pihalla vähän matkaa asunhuoneesta venäläisen sotilaan, joka siinä vartiana seisoi. Sanna tunsi tämän kohta venäläiseksi. ”Niin muodoin on pappilakin heidän vallassansa, sanoi hän. Mutta missä, missä ovat pappilan asukkaat”? Pappilaan ei hän uskaltanut mennä. Pappilan ympäri, kirkon toiselle puolelle, kiersi hän. Siinä oli niemellä, vähän matkaa kirkosta Tyrvääsen päin rannalla, siihen aikaan vähäinen torppa. Hiljaan hiipien pellon pientaretta kulki Sanna sinne, vaikkei hän toivonutkaan siellä löytävänsä ihmistä. Rannalle, torpan viereen tuli hän. Siellä tapasi hän sen, jota varten hän oli pappilaan kulkenut.

Kirkon ylisellä oli kirkkoherra ja poika viettänyt, kuten jo kerroimme, päivänsä. Kun yö tuli ja nälkä ja jano alkoi heitä rasittaa, oli kirkkoherran ja paimenpojan välillä keskustelu syntynyt, miten pääsisivät pakenemaan pois Karkun kylän saarelle. Yhtä ja toista oli siinä mietitty ja vihdoin oli kirkkoherra ja poika hiljaan hiipineet alas kirkkoon. Siellä olivat he hämärässä akkun anvieressä seisoen silmäilleet ympäristöä ja nähneet, että ainoastaan yksi sotilas oli pappilan pihalla näkyvissä. Sakariston oven vastaisen akkunan olivat he hiljaan avanneet ja laskeutuneet alas hautausmaalle. Karkun kirkko on siitäkin kummallinen, ettei sen alttari, kuten kirkoissa on tavallista, viittaa itään päin, vaan paremmin, jollei muistomme suuresti petä, itäpohjaiseen. Alttarin molemmilla puolilla oli akkuna, vasemmalla puolella alttarista pituusseinällä kaksi, joista toisesta, saarnastuolin viereisestä, pakenivat, mutta oikealla puolella pappilaan päin, ainoastaan yksi. Tämä kaikki ja sekin, että saarnastuoli oli miestenpuolella kirkkoa, todistaa kirkon vanhuutta. Hautausmaalla, jos kirkon ympäristöllä olevaa maata siksi saa mainita, kun kaikki ruumiit haudattiin kirkon lattian alle, hautausmaalla hiipivät pakeniat järvelle päin, torppaa kohden. Tätä lähestyessään huomasivat he yksinäisen olennon, naisihmisen, joka pelolla torppaa kohden tuli. Paimenpoika viittasi naista. Että tämä nainen oli pakenija kuten hekin, sen he kohta huomasivat ja hiljaan lähestyivät he häntä.

Ihan samaan aikaan huomasivat he myöskin järvellä vähäisen veneen, joka tuli Lielahden puolelta hiljaan kulkien pitkin rantoja, jottei näkyisi, jos vielä mannermaan rannoilla vihollisia löytyisi. Että tästä veneessä, kaksi ihmistä oli siinä, oli suomalaisia, sen näki kirkkoherra myöskin kohta. Että ne olivat tulleet tiedustelemaan, mitä kirkonkylässä oli tapahtunut ja miten siellä asiat olivat, sen arvasi hän, samaten kuin, että veneessä olijat olivat niitä, jotka olivat kirkonkylästä paenneet Karkun kylän saarelle.

Vähän matkaa torpasta tapasi kirkkoherra Sannan, jonka hän pian rippilapsekseen tunsi. Hän tervehti häntä ystävällisesti vaikka suruisesti ja kun hän näki miten vaalea vapiseva tyttö oli, kysyi

144 s,3

hän säälien, mitä Suoniemellä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen matkalle. Ja Sanna kertoi kirkkoherralle nyt, mitä Hannu oli tehnyt ja mitä häntä itseään oli kohdannut. Silloin huokasi kirkkoherra syvästi ja hänen suuri kirkas kyynele. ”Älä epäile tyttö parka, sanoi hän. Älä epäile! vaikka kaikki maailmassa olet menettänyt ylkäsi kuolemassa”. Kirkkoherran sanat vaikuttivat ja nyt sulasi Sannan suru, kyyneleet vyöryivät nyt hänen poskiaan myöden.

Sillä välin oli vene ehtinyt maalle, vähän matkaa siitä missä kirkkoherra ja Sanna seisoivat. Paimenpoika oli mennyt alas rannalle, sitä vastaan ottamaan ja tulleissa  tuntenut niitä, jotka kirkkoherran perheen kanssa olivat Karkun kylän saarelle paenneet. Peläten mitä kirkkoherralle oli tapahtunut olivat pakenijat lähettäneet häntä tiedustelemaan, sillä näyttäen, että kirkkoherra oli heille rakas. Heillä oli siihen lisäksi asiansa, jos kirkkoherra elossa oli, ottaa hänen kanssansa saarelle, jonne vielä ei ollut päässyt ainoatakaan vihollista, syystä että Karkun kirkon puolella ei löytynyt ainoatakaan venettä, millä olisivat yli järven päässeet.

146 s.2

Siinä seisoivat he nyt rannalla torpan vieressä, kirkkoherra, Sanna, paimenpoika ja vasta veneellä tulleet. Siinä seisoivat he ja miettivät, mitä nyt tuli tehdä. Hiedan isäntä, joka oli toinen niistä, mitkä veneessä olivat tulleet, vaati kirkkoherra seuraamaan itseään Karkun kylän saarelle, mutta siihen ei sanonut kirkkoherra suostuvansa, jos vaan hänellä olisi, millä nälkäänsä lievittäisi. Mutta kun ei tälläistä hänellä ollut, ei hän voinut sotia isännän vaatimusta vastaan. Surullisesti loi hän silmänsä kirkkoa ja pappilaa kohden ja sanaa sanomatta astui hän veneeseen. Sanna ja paimenpoika seurasi häntä ynnä hänen noutajaansa.

Hiljaan kulki vene Kataraan päin rantoja pitkin, jottei näkyisi, jos sattuisi ken vihollisista silmäilemään järvelle. Monta sanaa ei veneessä puhuttu, ennen kun olivat toisella puolella. Siellä silloin kertoi kirkkoherran käskystä Sanna täydellisemmästi, mitä Myrrän ja Kauniaisten tienoilla viime päivän ja yön kuluessa oli tapahtunut, miten vihollisjoukko oli saarelle pelastaunnut. Ja hirmustuen kuulivat kuuntelijat Sannan puhetta, joka heille pian uskomattomalta näytti.

Pirun vuoren kohdalla rantaa laskivat pakenijat maalle ja astuivat ylös vuorelle. Siellä vuoren rotkelosta tapasivat he useita tovereita. Vuoren huipulla, josta näköala on lavea, seisoi joitakuita, jotka vuorotellen pitivät silmällä, mitä järvellä näkyisi. Aamupuolella yötä, kun aurinko nousi huomasivat nämä tarkastajat useita vihollisia kulkevaksi rantoja pitkin järven toisella puolella ja osasivat arvata, että nämä rannoilla hakivat veneitä. Sannan kertomus oli niin kaikkia hirmustuttanut, että jo mitä pahinta aavistivat. Mutta kun päivän kuluessa rantoja kiertävät palasivat, kiittivät saarella olijat Jumalaa. Koko päivän olivat he kumminkin peloissaan, sillä aina tuon tuostakin näkivät he vihollisiaan.

Rauhattomin kaikista saarella oli Sanna. Saarelle tultuaan oli hän väsymyksestä vaipunut alas, mutta taasen pian tointunut. Verisiä aaveita näki hän ympärillänsä, minne vaan silmäili. Kirkkoherran lohdutukset eivät nyt enää riittäneet. Sanna parka katui, että hän oli oman kotinsa rannoilta lähtenyt. Kentiesi eli Hannu vielä haavoitettuna? Ja ukko Jeremias torpassa, ken hoiti häntä? Näissä mielikuvituksissa, johon nuo veriset haamut aina tunkeusivat, kului Sannalta päivä.

Toinen rauhaton oli kirkkoherra. Hän näki omiensa hyvässä turvassa, mutta hänen mieltänsä viilsi se ajatus, että olisi tullut jäädä siihen suojapaikkaan, mihin hän oli ensin turvautunut. Hän vihollisia lähempänä saattaisi paremmin havaita, mitä heillä oli tekeillä. Päivä kun oli kulunut ja ilta taasen tullut, kuulivat saarelle piiloutuneet kummastellen kirkkoherran sanovan: ”Minä lähden tän yönä takaisin mannermaalle”. Ennen kuin kukaan tähän ennätti sanaa sanoa oli jo Sanna huutanut: ”Minä, minä tahdon varmuutta, tahdon tietää, missä Hannu on, jos hän on kuollut, tulee minun seurata hänen viimeistä käskyään. Minun tulee hoitaa ukko Jeremiasta. Minä seuraan heitä”. Siinä nyt nousi kiista saarella. Kaikki kieltävät kirkkoherraa menemästä, mutta tämä kielto ei mitään vaikuttanut. Sannalla olisi ollut lähempi matka kotiaan saaren toisesta päästä, mutta yksinään, kun ei kukaan tahtonut hänen kansaan tänne seuruetta tehdä, vaati hän kovasti saavansa seurata kirkkoherraa, johon tämä vaikka vastahakoisesti viimein myöntyi.

Yön tullessa laskettiin vähäinen vene vesille. Siinä nyt istui kirkkoherra, Sanna ja Hiedan isäntä, joka, ehkei se ensinkään ollut hänelle mieleen, ei laskenut kirkkoherraa yksin menemään. Veneeseen oli siihen lisäksi viety ruoka- aineita. Tuo oli vähän kummastuttanut niitä, jotka saarelle jäivät.

146 s.3

”Ken tietää, mihin ne tarvitaan” oli kirkkoherra sanonut. Samaa tietä kuin eilisyönä olivat tulleet, joutuivat he nyt takaisin. Nyt kului heiltä matka heidän sanaa sanomatta, ennen kuin rannalle pääsivät. Silloin nousi kiista siinä, syystä että kirkkoherra vaati isäntää palaamaan takaisin Karkun kylän saarelle. ”Mitä voi tapahtua, sitä en tiedä, mutta jos mitään pahaa toiselle tapahtuisi, en tahdo siihen olla syyllinen”, sanoi hän. Ja tähän käskyyn sai isäntä tyytyä.

Torpan edustalla erkani Sanna kirkkoherrasta. Pitkiä lähtöpuheita ei siinä pidetty. ”Mene, tee tehtäväsi, Jumala olkoon kansasi”, oli kirkkoherran hyvästijättö. Ja Sanna lähti yhtä murtuneella mielellä kulkemaan kahden penikulman pituista matkaansa, lähti kulkemaan kiiruummasti kuin oli tullut. Mutta kirkkoa kohden kulki varovasti kirkkoherra.

Pappilan tienoilla ei eilisestä ollut mitään muuttunut. Pappilasta ja Mäkelän taloissa majailivat yhä venäläiset. Mutta päivän kuluessa oli kumminkin tapahtunut jotakin, sillä pappilan pihalla huomasi kirkkoherra koko joukon sotilaita, jotka siinä olivat levolle laskeneet ja pari kolme, jotka kulkivat siellä ympäri. Hirmukseen huomasi myös kirkkoherra, että Mäkelän hirtetty isäntä vielä puun oksasta riippui. Mitään suurempaa kummaa ei kumminkaan ollut tapahtunut kuin se, että venäläisiä oli tänne kirkonkylään kokoontunut Tyrväältä päin yhä enemmän. Karkku oli eri joukkojen kokouspaikka.

Kun kirkkoherra tuli kirkkoon, huomasi hän, että siellä hänen poissa ollessaan oli viholliset käyneet. Sakariston ovi oli rikottu, useat vallassäätyläisten hautakammiot avattu ja ryöstetty mitä kalliita niistä oli löydetty. Tästä rosvotyössä katosi hopearisti ja hopealevyt laamanni Collaniuksen arkusta. Ei osannut kirkkoherra Endel silloin aavistaa, että puolentoista sataa vuotta myöhemmin hänenkin hautakammiotaan saastutettaisiin! Nähtyään, mitä kirkosta oli outoa nähtävänä, nousi kirkkoherra sisälle sumeaan piiloonsa. Siellä räystääsen lävesti hän vähäisen reijän, josta hänen sopii nähdä ainakin osan siitä, mitä ulkona tapahtui. Mutta yö kului rauhassa, hän ei nähnyt mitään entistä oudompaa.

Näin kului kaksi vuorokautta. Kirkkoherra huomasi niiden kuluessa, että vihollisjoukko ympäristössä aina vaan yhä eneni. Mutta mistä päin nämä tulivat, sitä hän ei nähnyt. Kirkossa vielä käytiin useita kertoja ja hautakammiot mulistettiin vielä pahemmasti. Neljännen päivän ehtoopuolella marssi sotalauma pappilasta Mäenkylään ja silloin, kun kirkkoherra huomasi, että sillä oli poislähtö mielessä, uskalsi hän astua ulos piilostaan, mutta vasta päivän hämärtäessä hiipi hän varovasti asuntoonsa. Venäläiset olivat todellakin lähteneet, mutta heidän jälkiään näkyi pappilassa. Kirkkoherran ensi työ oli kiittää Jumalaa ja toinen ottaa alas hirtetyn. Tämän nyt seuraavan yön kuluessa ei kirkkoherra kumminkaan nukkunut. Hän pelkäsi vihollisten takaisin tuloa. Mutta kun aamu hohti ja hiljaisuus vallitsi, tiesi hän varmaan, että viholliset olivat lähteneet.

Tähän päätökseen tuli hän siitäkin, että aamun koittaessa pappilaa lähestyi muutamia seurakuntalaisia, jotka mannermaan metsistöön olivat paenneet. Surullisilla mutta samalla kiitollisilla sydämillä tapasivat he toisiaan. Mannermaan metsistöön paenneet tiesivät kertoa, että eilen iltasella olivat viholliset, mitkä olivat pappilan tienoilla majailleet, yhtyneet Huidan talon luona Pirkkalasta ja Suoniemestä päin tulevain vihollislaumojen kanssa ja siitä sitten myöhemmin pahaa tekemättä marssineet tietä Kyröön ja Mouhijärvelle päin.

Paljon oli näillä Karkun pitäjän asukkailla, jotka nyt toisiansa tapasivat, toisilleen kertomista. Mutta se jätettäköön kertomatta. Mainittakoon vaan se, että kirkkoherra pian keskeytti heitä ja kutsui työhön. Kirkko oli ensinnä puhdistettava, haudat korjattavat ja kiinni pantavat.

147 s.2

Samana päivänä pidettiin Jumalan palvelus kirkossa. Tähän tilaisuuteen oli suurin osa Karkun kylän saarelle pakenijoista tullut. Mutta ennen kuin Jumalan palvelus alkoi, haudattiin Mäkelän vanha surmattu isäntä. Seuraavana päivänä iltapuolella saatiin sanomia Suoniemeltä. Niiden tuojia olivat vanha Erkki, Hannun isä ja Priitta, Hannun sisar. Ne tiesivät lisätä Sannan kertomukseen hirmuisia. Isänsä kanssa oli Priitta ollut Maurille menossa, kun saivat sanan vihollisen tulosta. Silloin olivat he palanneet kotiinsa. Mutta kun savu Myrrällä tapahtuvasta tulipalosta näkyi heille, olivat he pelosta vetäinneet kauemmaksi metsään ja siellä viipyneet yöhön saakka. Vasta aamupuolella yötä olivat he tulleet kotiinsa ja siellä tavanneet ukko Jeremiaksen. Hän oli alussa nukkunut, mutta pian sen jälkeen herännyt ja jutellut kummallisia. Että hän oli pahasti haavoitettu, sen olivat vasta silloin isä ja tyttö huomanneet. Hän oli jutellut Hannusta ja Sannasta ja vihollisista hirmuisia juttuja, joista eivät voineet päättää, kuin että nämä olivat surmatut. Koko päivän olivat kumminkin odottaneet ja kun iltapuolella Jeremias haavoihinsa kuoli oli Priitta uskaltautunut kulkea Kauniaisten kartanoon päin. Mutta tiellä, ennen kuin hän sinne tuli, oli hän kuullut hirmuisen julmia huutoja, jotka häntä olivat pelästyttäneet, että hän kiiruhusti pakeni isänsä luo. Vasta neljännen päivän ehtoopuolella, kun ei Hannua, ei Sannaa eikä ketään kuulunut, oli hän taasen uskaltanut kylään, mutta sinne tullessaan oli hän nähnyt tietä pitkin kulkevan hirmuisen suuren joukon vihollisia. Näitä peläten oli hän taasen vetäinyt takasin, mutta myöhemmin illalla taasen lähtenyt tiedustelemaan. Isänsä oli hänen poissa ollessaan laittanut Jeremiakselle arkun.

”Yöllä, kun ei mitään vihollista kuulunut, jatkoi Hannun sisar, tulin minä Kauniaisten kartanoon. Siellä tapasin nyt muutamia kyläläisiä. Osa heistä seisoi pihan syrjässä, missä oli vähäinen kumpu. Tämä oli avattu ja sen sisästä löydetty useita surmattuja venäläisiä, toinen osa kyläläisistä seisoi taaempana rannalla ja ihmettelivät ja kuuntelivat. Saarelta kuului kummallisia valituksia ja saaren rannalla näkyi hoipertelevia olentoja, ihmisiä vai haahmoja, sitä emme tienneet, ennen kuin muutamat meistä, jotka rannalla seisoimme, uskalsivat Hannun vähäisellä veneellä, jonka joku oli Siurun kohdalla rannalle vedettynä löytänyt, läheltä saarta. Nämä palasivat pian ja tiesivät kertoa, että saarella oli venäläisiä, nähtävästi nääntymäisillään. Miten he olivat saarelle tulleet, ei osannut kukaan sanoa, miksi eivät he saarelta lähteneet samaten kuin olivat sinne tulleet, sitä emme ymmärtäneet, ennen kuin havaittiin erästä kiveä vastaan hyvän matkaa saaresta Kuljun kirkkovene ylösalaisin. Sillä arvattiin venäläisten saarelle päin soutaneen, mutta mikä heiltä oli veneen viennyt, se oli mahdoton arvata silloin. Kauniaisissa viettivät muutamat yön, minä läksin kotia kertomaan, mitä olin kuullut ja nähnyt. Paljon unta emme silmiimme saaneet, Hannua kun kaipasimme. Häntä eläväksi toivoimme kumminkin aina tähän aamuun asti. Mutta silloin saimme sanoman, että hän halaistulla päälaella oli järvestä löydetty”.

Hannun sisar, kun puheessaan oli tähän saakka päässyt, ei enää saattanut kyyneleinsä ja itkunsa tähden jatkaa, jonka vuoksi vanha ukko, Hannun isä, hiljaisella ja märisevällä äänellä lisäsi: ”Tämän sanoman saatuamme läksimme me kartanoon. Siellä näin minä ainoan poikani. Surmattu, kahdenkertaisesti surmattu oli hän. Me liitimme yhteen neljä lautaa, teimme hänelle viimeisen vuoteen ja toimme hänen ja Jeremiaksen tänne Hannun veneellä. He odottavat nyt siunausta, kirkkoherra kulta”!

Tytön kertomus oli herättänyt kummallisia arveluita, mutta ukon lyhyt, vakava lause ja ääni, joissa

147 s.3

murtunut sydän ilmoitti itsensä, saivat kuulijat, viehkeiksi. Rantaa kohden silmäsivät he, siellä lepäsivät uhrit kirveellä veistettyjen lautojen välissä. ”Entä venäläiset saarella”? kysyi kirkkoherra. ”Ne odottavat siellä Kaikkivaltiaan tuomiota”, vastasi ukko yhtä vakavasti. ”Nälkä kuolemaa siis”! ”Minä tiedän, mitä te ajattelette, kirkkoherra. Teidän sanoissanne asui nuhdetta, asui ajatus: ”Olkaat armahtavaiset niin kuin Taivaallinen Isänne armahtavainen on”. Mutta olivatko he armahtavaisia? Käykää meillä katselemassa, mitä ovat tehneet ja te unohdatte tämän käskyn armahtavaisuudesta ja muistatte: ”Silmä silmän edestä, hammas hampaan”. Siihen lisäksi on armahtavaisuus jo liika myöhäinen.

Kirkkoherra yritti puhumaan jotakin, mutta silloin muisti hän hirtetyn isännän. Kentiesi tunsi hän nytitse jotakin yhtäläistä, jotakin semmoista, joka asui ukko Erkin sydämessä, sillä ihminen oli hänkin, kärsinyt oli hänkin, kalpeaksi menivät nyt hänen kasvonsa ja hän mumisi vaan: ”Se on hirmuista”. Mutta ukko Erkki vastasi: ”Hirmuista, jos olisi heitä siellä sata, niin sitä parempi. Sadan sydämet joutuisivat silloin matojen syötäväksi, sadan leukaluut saaren rannoilla ajelemaan aamu ja iltatuulen käsissä. Ja missä on Sanna, poikani kihlattu morsian, venäläisten vallassa arvattavasti, kentiesi saarella olevain surmaama ja te säälitte vielä”! Sanna, nyt vasta muisti kirkkoherra häntä. ”Eikö hän ole jo useita päiviä sitten kotonansa”? kysyi hän hämmästyen. ”Kotona ei hän ole näkynyt sitten kuin hän pyhäaamuna läksi”, vastasi ukko.

149 s.3

”Siis on hänkin joutunut tämän julman, hirveän vihan uhriksi” lausui kirkkoherra. ”Hänen intonsa on saanut hänen onnettomuuteen. Vaan älä sure Erkki! Ole vakuutettu siitä, että sekä poikasi että Sanna, jos hänkin todella on kuollut, ovat kuolleet rehellisten kuolemaa”. Tämä lause oli olevinaan lohdutus vanhukselle, mutta semmoisena hän ei sitä ymmärtänyt. Hän vastasi kiivaammasti kuin ennen: ”Minä tiedän sen, minä, joka seison tässä niin kuin karsittu petäjä mäellä. Kaikki, kaikki mitä minulla oli rakasta, on tuonen koura korjannut”.

Hannu ja Jeremias haudattiin. Ei ollut ruumiitten saattojoukko suuri. Erkki, Priitta ja paitsi kirkkoherra, muutamia kyläläisiä seisoi arkkujen ympärillä, kun nämä kirkon permannon alle laskettiin. Mutta mihin oli Sanna joutunut? Varmaankin lukijani et tyytyisi, jos sanoisimme, että siitä päivästä, jona hän katosi, ei ole häntä kotiseudulla nähty, ei hänestä paljon kuultu. Sama uteliaisuus mitä kumminkin murheen kanssa oli yhteydessä, vaivasi myöskin kirkkoherraa. Hän katui että oli ottanut Sannan mukaansa Karkunkylän saaresta ja hän tiedusteli Sannaa kaikkialla, mutta aikoja kului, ennen kuin hän sai tietoja hänestä. Mihin oli Sanna joutunut?

Hän oli kuten tiedämme, yöllä lähtenyt pappilasta. Hän oli lähtenyt kiiruusti kulkemaan kotiansa päin. Vihollisia hän ei osannut suuresti peljätä, vihollisia hän ei myöskään alussa kulkuansa nähnyt. Jo oli hän onnellisesti matkustanut muutamia virstoja, ehtinyt Mäenpään rusthollin saakka. Mäenpään rustholli on mäen törmällä, sieltä viepi tie alangolle. Mäkeä alaspäin juoksi Sanna, kun kuuli jonkun tulevan takanansa. Hän silloin katseli taakseen ja näki tulijasta vihollisen. Hän poikkesi nyt tien syrjälle, mutta ennen kuin hän ennätti piilopaikan löytää, oli venäläinen häntä saavuttanut ja kiinni ottanut. Turhaan rukoili hän, vihollinen vaan nauroi, taputti häntä hänen vaaleille poskilleen ja nimitti häntä ”prekrasnaja matuska”, talutti häntä sitten väkisin Koljaan taloon.

Tästä talossa oli muutamia venäläisiä ottanut asumansa. Kun Sanna saattajansa kanssa sinne tuli, nousi majailevista seillä yleinen riemu huuto. He puhuivat hänelle kauniisti, jotta Sanna huomasi, ettei heillä ollut aikomus häntä surmata. Mutta kumminkin kuoloa enemmän pelkäsi Sanna heitä. Ja Sannalla oli syytä tähän tällaiseen pelkoon. Sannan ei tarvinnut surmaa peljätä ja kummikin katosi hän tietämättömiin kotiseudultaan. Seurasiko hän uljaan Hannun morsian, siis armaansa murhaajia? Ei! Ja kumminkin katosi hän. Hän katosi kuolemaan. Kun hän huomasi, mitä häntä odotti, mitä varten hän oli vangiksi otettu, sai hirmu ja inho hänessä vallan. Muistakaamme mimmoisesta tilassa hän oli, kun hän pappilasta lähti. Hannun hahmo viittasi hänelle. Hän muisti, mitä Hannu oli peljännyt kun Myrrän talon likisyydessä metsässä piiloutuvat. Tämä kaikki sai hänen hurmioon.  Kun venäläiset rupesivat häntä hyväilemään, asettausi hän levolliseksi ja petti siten vainojiaan. Nämä eivät osanneet aavistaakaan, mitä neidon mielessä asui, kunnes eivät enää voineet estää häntä tätä mieltänsä tyydyttämästä.

Pyssyjen vieressä nurkassa oli muutamia miekkoja ja muita aseita. Sanna lähestyi niitä, hän koski niihin, kukaan ei estänyt häntä. Yksityistä naista ei tiennyt kukaan peljätä. Hän nosti miekan, hän katseli sen kärkeä, sen tutkainta ja ennen kuin venäläisten hirmuhuuto oli ennättänyt kajahtaa oli Sanna kätkenyt terävän tutkaimen syvälle rintaansa, syvälle sydämeensä. Sanna oli surmannut itsensä, päästäkseen siten vapaaksi.

 

149 s.3

Enemmän kun puolentoista vuosisataa on kulunut niistä ajoista, joina nämä seikat tapahtuivat, toista sataa vuotta on vähäinen saari Kulojärvessä kantanut nimen Sadan leukaluut. Ihmispolvi ihmispolven perästä on elänyt, on kuollut seuduilla, missä ne seikat tapahtuivat, joita olemme kertoneet. Tapaukset ovat muistosta kadonneet, mutta nimi Sadan leukaluut elää vielä. Olisi ehkä ollut velvollisuutemme kertoa, miten venäläiset saarelle kuolivat nälkäkuolemaa. Mutta semmoinen kertomus ei luullaksemme olisi miellyttänyt muita kuin niitä, mitkä kertomuksissa rakastavat sitä, mikä hirmuista on. Heidän kuvituksensa kuvailkoon heille, miten nälkäkuolemaa kuollaan.

Vuonna 1866 parannettiin Karkun kirkkoa. Sen kiviset seinät olivat aikojen kuluessa kaarevan muodon saaneet ja niissä nähtiin isoja uhkaavia railoja. Katto purettiin ja seinäin päädyt alennettiin. Siinä silloin kuin katto oli purettu ja kirkon ylisille pääsi Jumalan päivä loistamaan, huomattiin muun muassa vanha puulusikka. Se oli muinaiskaluja, se oli muisto aterioista, joita kirkkoherra Endel kirkon ylisellä ison vihan aikoina oli syönyt.

Samana vuonna laitettiin kirkkoon uusi lattia. Lattian alla olevat hautakammiot tyhjennettiin ja ruumiit, mitkä näissä kammioissaan olivat satoja vuosia nukkuneet, kannettiin ulos kirkon pihalle ja syydettiin suureen yhteiseen hautaan. Julmaa oli nähdä, miten tässä meneteltiin, miten arkut poltettiin, sitten kuin niiden sisältö oli kaadettu tuohon yhteiseen hautaan. 40 miestä askaroi tässä työssä kolme päivää.

Niiden ruumiiden seassa, jotka olivat heittävät tähän yhteiseen hautaan, oli myöskin kirkkoherra Endell. Hän lepäsi tammisessa arkussa kirkon alttaria lähellä, sieltä kannettiin hän ulos ja arkku avattiin. Täydessä papin puvussa makasi arkussa kirkkoherra. Arkku kaadettiin ja muinaisten sanankuulijainsa kanssa olisi kirkkoherra samaan hautaan tullut mullatuksi, ellei joku, jonka sydäntä tämä menetteleminen koski, olisi pakoittanut haudan tyhjentäjiä ottamaan ruumista ylös. Hän pantiin sitten takaisin omaan arkkuunsa ja sai sijansa alttarin alla Karkun kirkossa, missä hän nyt ainoana kirkon permannon alla lepää.

Tähän loppukoon tämä kertomus. ”Vanhat ovat kadonneet, kaikki ovat uudeksi tulleet”

Loppu